Vanhoja muureja ja kissoja kylässä nimeltään Zahara

Se oli aivan sattumaa että kulkeuduin pieneen Zahara nimiseen kylään. Autolla ajellen, turistina vailla selkeää päämärää näin pääsi käymään. Selvisi minulle paikallisen turisti infon avuliaan naisen kanssa tankattaessa, tankeroenglanti näet käytössä meillä molemmila, että kylällä on vuosisataiset perinteet tonnikalan pyynnissä ja jalostuksessa. Itse asiassa kuultuna tonnikalan ympärille koko kylä aikanaan rakennettu.

Turismiakin oli, olisiko että mahtavat hiekkarannat houkutelleet. Hieno vaihtoehto sellaisille rantaihmisille jotka eivät kaipaa suuremman kaupungin humua, paheellisiakin houkutuksia ja tavaratarjoomaa.

Paikka sijaitsee Espanjassa, Atlantin rannalla

Loppukommunikeana ja yhteenvetona sanon että kannatti poiketa, liki puoli päivää tuli ihasteltua ja ihmeteltyä.

Saavuttuani kylään pysäköin, lukitsin auton ja nostin katseeni. Hieman peljästyin kun silmieni edessä, siinä naapuriauton katolla tuijotti minua tämä katti silmänkään rävähtämättä. 

Testasin millainen pokka Zaharan kissalla on katselemalla sitä silmästä silmään totisella naamalla ainakin minuutin verran. Ei edes viiksikarvaansa väräyttänyt tuo mokoma.

Mies ajoi takaa koiraa, juoksivat kilpaa, sattuivat vaan samaan kuvaan? Enpä tiedä mutta ei tuo toisaalta kovin tärkeä tieto olisi vaikka tietäisinkin.

Taustalla merestä esiin pistävä möykky on jäänne rannikolle aikoinaan haaksirikkoutuneesta höyrylaivasta. Tämän kertoi turisti-infon nainen kun sitä sormella osoitin ja kysyin että mikä ihme tuo sitten on.

Useampikin kuva muureista yllä, jotenkin nämä kiehtovat silmääni ja mielikuvitustani, räpsyttelin niistä ainakin parikymmentä kuvaa. On siinä satoja vuosia sitten rakennettu linnoitusta ja tiloja tonnikalojen käsittelyyn. Muurien sisällä ainakin pari hehtaaria tilaa.
Tykkään näistä muurikuvista niin että suunnittelen muutamista teettää  canvas tauluja harmaille seinillemme. Lepuuttaisin niissä silmiäni ja saattavat minut pohtimaan kaiken katoavaisuutta.

Tähän kuvaan liittyy tarina. Katua käyskennellessäni satuin vilkaisemaan yhteen autioon pihaan.
Kissahan siellä oli keskittynyt rapsuttamaan takajalallaan kutisevaa kohtaa olkapäässään.
Kun katti huomasi minut jäykistyi se salamannnopeasti aivan kuin suolapatsaaksi, takajalka
jäi sojottamaan niinkuin sattui olemaan.
Kävi aivan kuin aiemmin auton katolla olleen kissan kanssa, tovin sitä katselin, kissa ei liikahtanutkaan.  Mielenkiintoisia katteja täällä.

Tienviitta ja araokaaria puu

Penkkien, puiden, liikennemerkkien ynnä

muiden julkisten paikkojen somistelu mitä hienoimmin 

kudonnaisin 

näyttää olevan myös Andalusiassa pop.

Löytyy näppäräsormisia naisia joiden ranteita tekemisen puute

pakottaa, taiteellinen luomisenhalu etsii kuumeisesti uusia väyliä,

enää ei saada täyttä tyydytystä raidallisten villasukkien kutomisesta

Tämän laitoin vinkiksi heille joilta tykkänään puuttuu viherpeukalo tai eivät muista syistä ole kiinnostuneita kasvienhoidosta.

Eikun pensseli kouraan ja maalaamaan pihannurkkaan mielensä mukainen kukkanen.

On erittäin käyttökelpoinen ratkaisu esimerkiksi paljon kotoa poissa oleville.

Espanjan paapat ovet erittäin sosiaalista ja seurallista lajia.

Kadehdin heidän suhdettaan elämään, omalla kylälläni kyyhöttävät kaikki television ääressä.

Malliksi kuvasin tämän pienen ryhmän Zaharan laidalta.

Trafalgar, hirveä meritaistelu

Kuten kaikki hyvin muistanevatkin koulun opetuksista käytiin Trafalgarin niemen edustalla vuonna 1805 hirmuinen meritaistelu. Tykit ja musketit jyskivät, purjeet paukkuivat, meriherrojen monikieliset komentohuudot ja alemman laivaväen karkeat kiroukset ja kuolevien korahdukset täyttivät ilman, meteli oli sanoinkuvaamattoman hirveä.

Atlantin puoleisella Espanjan eteläisellä rannikolla sijaitsee tuo ikimuistoinen paikka jossa maapallon tulevia kohtaloita paljolti ratkaistiin. Juonikkaan vara amiraali Horatio Nelsonin nerokkaiden manööverien ansiosta saavuttivat Englannin kuninkaalliset merivoimat veretseisauttavan voiton maailmanvalloittaja höyrypään Napoleonin ja Espanjan yhteisestä laivastosta. Horatiolle itselleen tosin kävi huonosti, jo heti tappeluksen alkuvaiheessa sai musketinkuulan selkäänsä. Sen aikaa pysyi hengissä että ennätti kuulla tiedon voitosta, heitti henkensä tietäen täyttäneen velvolisuutensa.

Britanian laivastohan se tuon taistelun ylivoimaisesti votti ja sihen loppui Napoleonin maailmavalloitus. Voittaja taas härskisti käytti meriherruuttaan härskisti hyväksi, alkoi luoda maailmanlaajuista brittiläistä imperiumia. Tähän voisi joku sanoa että suo siellä vetelä täällä, niskan päällä olevalla on kautta aikain ollut tapana käyttää voimaansa härskisti omaksi hyväkseen.

Komea majakka seistä jököttää Trafalgarin niemellä. Eipä ollut tällaisia Nelsonin päivinä, niinpä usein
ajoivatkin laivat kiveliöille pimeään aikaan.

Enpä tiedä mitä tässä lukee, toivottavasti ei mitään epäsiveellistä tai muista syistä syistä sopimatonta.
Oli vaan niin hieno pinta tuossa Trafalgarin niemen muurissa että laitoin tähän.

Taistelupaikan läheisyydessä sijaitsee Barbaten pieni kaupunki. Siellä matalassa rantavedessä on vielä
nähtävänä näitä laivaveneiden hylkyjä.  Lienevät meritaistelussa tuhoutuneita, ajautuneet tuulten ja merivirojen
mukana tänne 

Trafalgarin niemen molemmin puolin on hienoja rantahietikoita auringonpalvojien kellistellä

Onpa siellä tällaisia gdyynimaisemiakin. Saatoin sieluni silmin ja korvin nähdä miten taistelunsa lopettaneiden laivamiesten rumiita on lojunut hietikoilla ja on ilmassa kuulunut vielä hengissä olevien surkeata valitusta.

Seudun vedet ovat kuuluisia suurista tonnikaloistaan. Jopa 500 kiloisiksi kasvaneet köriläät näissä vesissä
uiskentelevat. Ovat olleet ja ovat edelleen himoittuja saaliita kalastajille ja herkkusuiden lautasille.

Vaikka onkin rutikuivaa hiekkamaastoa niin pilksteleepä siellä silmiemme iloksi kasvejakin, toiset kukkiviakin, luonnonvaraisia paitsi nuo oranssit majakan turva-aidan takana lie istutettuja.

Noin 17 kuvaa Malagasta

Käytiin pikimmiten aikamme kuluksi mutka Malagassa. Räpsyttelin kolmen tunnin löntystelyn aikana 

yksinlukien 87 kuvaa. Ei olisi nuoruuteni filmirulla-aikana tullut kysymykseen tällainen, korkeintaan 36 kuvaa olisin ottanut ja  paljon parempiakin, kustannussyistä oli näet harkittava kahteenkin kertaan mistä kuvan ottaa. Valitsin tähän otoksista muutaman enemmänkinhetken mielijohteista. Ihan perinteisimpiä turistikuvia eivät nämä kaikki ole.

Noustaan konevoimarappusilla junan päätepysäkiltä päivänvaloon.

Tästä tilanteesta juohtui mieleeni versio koulupoika aikoina suositusta hokemasta: Aaria oopperasta hevosmiehet tauolla. Tauolla sana oli siinä korvattu retvakkaasti sanalalla "kusella".
Sanontaa viljeltiin luonnehtimaan miehekkäästi klassisia ooppera aarioita. Ei ollut tuolloin vielä musiikin
ymmärrys kehittynyt kaunolauluista nautiskelemaan. Virret, joulu- ja rekilaulut ja vähitellen sitten kaihomieliset tangot olivat oikeaa musiikkia.

Satttuipa vaan silmään kun vähän tavanomaista mahtavammat mainosjulisteet on ripustettu talon seinälle

Merenranna mahtavan monimuotoisen puistokäytävän vehmautta, luonnonrauhaa ja seesteyttä häiritsivät

hirvittävän rumalla ja voimakkaalla äänellä rähisevät papukaijat palmujen latvustoissa. Täällä kannattaa

käyskellä ihmisen jos matka tälle suunnalle sattuu

Ornamentiikasta päätellen kirkollinen talo on tämä. Senverran on komea, saati olisiko jo pröystäilevä,
että uskoisin jonkun korkeampiarvoisen kirkonmiehen, ehkä vallan piispan kartano majailleen jos
ei kerassaan olisi kardinaalin asujain.

Kapakan mainoskilpi voi ola myös lempeän kaunis. Nykypäivänä yleensä on toisin, kovaa, räväkkää, kuvasilppua pitää olla. Tässä tapauksessa myös ravintolan nimi on aivan soman pehmeä, aivan tekee mieli ääneen toistella ja mutustella.

Tällaisen kivisellä pihalla seisovan oliivipuun on pakko olla vanha kuin Metusalem konsanaan mutta versoa
tuo vaan jaksaa, pukata vehreyttä kuivasta rungostaan kevään sisimmässään aistiessaan. Ihmeellisiä ovat luonnon voimat jos sikseen tulee.

Emäntä on kavunnut roomanvallanaikaisen amfiteatterin kiviselle penkille juttelemaan kännykkäänsä.
Saattaa hyvinkin siivittää tällainen ympäristö ihmisen mielikuvituksen ainutkertaiseen kiitoon, antaa syvyytä
ja voimaa repliikkeihin.
Olisi tehnyt mieli vähän itsenikin koittaa, mutta en siinä äkkiä keksinyt kenelle tähän hätään soittaisin.

Olivat koulukakarat mokomat kiljukaulat miehittäneet Henry Mooren ainutlaatuisen veistoksen kuin paviaanilauma, korviasärkevää meteliäkin pitivät jollakin vieraalla kielellä.

Pitkään tarkastelin tätä toista Mooren taideteosta, kiertelin ja katselin eri puolilta mutta ei tuo
avautunut minulle. Ennenkin olen surukseni pannut merkille rajallisen kykyni sisäistää nonfiguratiivista
taidetta. Paljosta jää ihmispolo paitsi kun ei ole annettu sisäistä silmää tulkita ja ymmärtää saati
hekkumoida tarjolla olevan taiteen palolla.

Tämän kuvan otin kahdestakin syystä. Taustalla olevassa talossa majaili Pablo Picasso
vuosikausia värjäten taulujaan ja nauttien vauhdikkaasta ja monenkirjavasta maallisesta elämästä.
Sitten on tämä runsastukkainen mieshenkilö, itse niukkakutrisena tällaista ylenpalttista hiustenkasvua
tykönäni salaa kadehdin vaikken sitä ääneen tunnustakkaan

Mielenkiintoinen mosaiikki, toviksi jäin katselemaan, hyvillä mielin jatkoin matkaani.

Kapakan mainoskilpi voi ola myös lempeän kaunis. Nykypäivänä yleensä on toisin, kovaa, räväkkää, kuvasilppua pitää olla. Tässä tapauksessa myös ravintolan nimi on aivan soman pehmeä, aivan tekee mieli ääneen toistella ja mutustella.

Istuttiin kahvilla tämän veistoksen vieressä. Toisin kuin Mooren teokset tässä ymmärrän
rytmiä, tekemisen meininkiä eli toimeen tarttumista ja liikkeen suloutta. Kun patsaalla ei ollut nimeä niinpä omassa päässäni annoin sille nimeksi "Neidonryöstö".

Malagan keskeisin hieno kävelykatu. Muistuipa tästä näystä mieleeni vanhan karjalaiseukon sanat kun ihmisvilinää katseli, "hää menniit ja hyö tulloot"

Turistipariskunta odottelee junaa aseman penkillä. Pysähtyneestä yleisilmeestä ja jäykän
tuijottavista katseista voisi päätellä että olisivat he ehkä lähtöisin pohjoisen havumetsävyöhykkeeltä.
Helle, etelän suuren kaupungin vilkas meno ja hienot rakennukset ehkä saattaneet humeettinsa koetteelle,
kestänee aikansa sulatella ja suhteutaa näkemäänsä vakaaseen arkeensa.

Jokunen entisten aikojen juliste kauniiksi lopuksi.

Pitkä tyttö se kaivon kannella

Heti aluksi sanon vakavat varoituksen sanat. Tämä tarina sisältää kuva- ja tekstimateriaalia joka herkkämielistä saattaa järkyttää . Vaikka teksti on puhdasta faktaa voi sekin ahtaasti tulkittuna herättää korkeamoraalisessa lukijassa pahennusta ja närkästystä. Jos nyt tästä esipuheesta hiukankin tunnistit itsesi niin älä ota riskejä , äläkä ihmeessä jatka tästä eteenpäin vaan siirry lukemaan vanhoja tuttuja vakavahenkisiksi tuntemiasi blogisteja.

Kyseessä on kuvaelma erään kansanlaulun synnystä. Kovin harvinainen dokumentti, suusta suuhun kulkeutunut. Sangen harvoinhan on jälkipolville säilynyt faktaa kansanlaulujen luontitilanteista.

Tapahtumat sijoittuvat Etelä Hämeeseen, Aholan komean talon pihapiiriin.

Päivä oli kesäinen, kuumasti porotti aurinko pilvettömältä taivaalta. Reippaasti asteli talon tytär Tuulevi vedenhakuun sinkkiämpäriä kädessään heilutellen. Komeavartinen, uhkea ja muodokas oli Tuulevi, eloisa luonnoltaan, nytkin mennessään iloisesti rallatteli vanhaa rekialaulua.

Sattui että siihen vehmaan tupakkipensaan varjoon oli asettunut talon laisksanpulska Herkko renki ettonettaan loikomaan. Valpastui mokoma hereille kullessaan Tuulevin rallatuksen, vetäytyi ryöttä tyystin pensaan suojaan ihastelemaan vedennoutajan askelten nousua.

Tuulevi kävi reippaasti veden vinttuuseen ja sattuipa niin että tuulen puuskahdus nosti Tuulevin hameen helmat ylös. Alushousujahan ei tuohon aikaan kesähelteillä käytetty, entiset karkeat ja  paksut kangaslaadut kun pahasti hiersivät ja hiottivat paikkoja.
Näky joka Herkon silmien eteen avautui oli kertakaikkiaan veret seisauttava. Sattui näet niin että ehkä hankalan vinttausasennon vuoksi alkoi Tuulevin peräaukosta vetää nykivästi nypyttäen suonta mistä taas seurasi että ulkoiset häpyhuulet vetäytyivät lystikkäästi monille rypyile.
Tapaus kesti vain hetken, pian otti pimppi taas totisen ja konstailemattoman perusilmeensä, mutta tuo ainutkertainen näky porautui lähtemättömästi Herkon verkkokalvoille.

Vähitellen toipui Herkko, silmät lakkasivat muljottamasta ja avoimena ammottanut suu loksahti kiinni. Herkko oli runonlaulajien sukua, niinpä hän oitis alkoi riimitellä sattumuksesta laulunpätkää, sävelen lainasi
pihapuussa visertävältä kirjosiepolta.
Anoastaan laulun alkuosa on säilynyt meidän aikoihimme asti ja menee se näin:

Pitkä neiti se kaivon kannella
vinttasi vettä pyttyyn
persereijästä suonta veti
veti pimpan reunat ryppyyn

Aholan talo ja laulun tapahtumiin liittyvä vinttikaivo

Herkon piilopaikkana toiminut pensas

Aihetta on käsitellyt laajasasa tuotannossaan myös suuri espanjalainen taiteilija Pablo Picasso, mistä lie hänenkin korviinsa kulkeutunut tarina suonmalaisen pitkän neidin vedenhakumatkalta. Ohessa osakuva hänen näkemyksestään laulun tapahtumien kriittisestä hetkestä.

Uskalsin sen tähän kopioida kun kyseessä
kuitenkin on maailmanlaajuisesti tunnettu ja
ihailtu taiteilija. Mistään epäsiveellisyydestä
saati pornosta ei siis kuvan kohdalla voi olla kysymys
vaan silkasta, herkällä kädellä piirretystä naturalistisesta taiteesta

Tässä  vielä kuva vinttikaivosta 

juuttien mailta. Sillä on myös aivan

omat tarinansa, mutta niistä kenties 

tarkemmin toisella kerralla

Sika on ystäväni eläinten maailmasta, moneksi on hänestä

Mikähän se tässä sika aiheessa minua kiehtoo. Olisiko maalainen taustani, naturalistinen luonteen laatu, tiedä häntä mutta jonkinlaista sielunyhteyttä koen sisimmässäni näitä törkykärsiä kohtaan. Jos olosuhteet sallisivat niin hankkisinpa kevään korvalla pienen sian pennun, vikkeläkinttuisen saparohännän, kaiken kesän sitä syöttäisin ruuantähteillä, porkkanoilla, kaalinpäillä ja muilla ravinteilla. Lähempänä syksyä antaisin enemmän vahvempia herkkupaloja, niinkuin Espanjan serrano sioille syötetään tammenterhoja että lihan laatu kehittyisi mahdollisimman suunmukaiseksi.
Ja onhan siinä eläinystävällinen puolensakin, popsiessaan ravinnerikkaita suussaan sulavia eväitä ei tuo polo tule edes pohtineeksi huomispäivää, ihmetelleeksi mikä on pakkasten alla sian kohtalo.
Myös juttelisin sille mukavia, kyhnyttelisin korvan takaa, ehkä alkukesän lapsekkuden päivinään yrittäisin opettaa sille jotakin koirien maailmasta sovellettuja agility taitoja. Niin ja tietysti kertoisin sille huoleni ja rupattelisin satunnaisista valoisammista sattumuksista elämäni varsiteillä.

Siinä he laiduntavat omien vaaleanpunaisten sikojemme onnelliset etelän serkut iberialaisen tammimetsän siimeksessä, heidän maallinen vaelluksensa on paljon onnellisempi kuin on laita suomalaisen tehosikalan lajitovereiden kohdalla elontaival, tasan eivät käy onnenlahjat sikojenkaan maailmassa.
Heidän takajalkansa asianmukaisesti suolattuina ja hyvin riiputettuina ovat himoittua herkkua, suussa sulavia serrano kinkun taidolla ohueksi leikattuja siivuja hienoisen silavakerroksen aateloimia, ah se on taivas, jota ei tosi sianystävän makumaailmassa voita niitä mikään. Riojan alueen hehkuvalla punaviinillä huuhtelevat Espanjan mihet sikapalat alas ja röyhtäilevät tuuheasti päälle, kasvoillansa viipyilee onnellisen ihmisen levollinen raukeus.

Onpa siinä sian selkäpaloista erotettu hienoa silava, kerrassaan houkutteleva näky nälkäisen katsella. Ilman reilua siivua tällaista laardia ei lähde baskimaan karaistunut metsuri suurin surminkaan työmaalleen Pyreneitten vuorten kolkoille ja iljanteisille rinnesavotoille.
Jos tätä ihraa itseään ymmärtäisi ruotsalainen pyttipannun paistaja ensin alkuun sulattaa pikkusormen kynnen paksuinen kerros porisemaan malmipannuunsa Brekottien sijasta, lisäilisi siihen keiteyt perunalohkot, sipulisilpun ja faalumakkaran palaset niin siinä olisi uusi auvo ja elämä sveeanmamman pojalle.

Jos sattuu olemaan isompi talkooväki ruokittavana niin silloin ei porsasta ole syytä paloitella, kätevä ja näyttäväkin tapa on pujottaa elikko kokonaisena tukevaan siankestävään vartaaseen. Viritellä mittava sysihiillos potsin alle ja pyöritellä savuaromeja hehkuvan miilun päällä kunnes liha on saavuttanut ihmissuulle otollisen kypsyysasteen. Parhaimmat apajat ovat nälkäisimmillä, saavat lautasilleen rapeat jo heti katsellessa kielenkannoista sylkeä vuolaasti erittävät rapsakat kamarapalat.

Tässä on sämpylän sisään laitettu saksalainen sikajaloste, oiva, mausteikas bratwurst makkara, oli se niin hyvää että en edes meinannut kuvaa malttaa ottaa.

Ihan vain rakkaudesta aitoon ja konstailemattomaan ihmisravintoon kuvasin nämä sikapitoiset einekset Fuengirolan feriatorilla, tyystin vailla valokuvataiteellisia ambiitioita räpsäytin suorilta jaloilta muina miehinä.

Enemmänkin suomalaisiin makkaroihin tottunut mielikuvitukseni loikkasi huikeaan lentoon kun nämä sikamakkarat yhtäkkiä näin silmieni edessä. Voi että pääsisi edes kerran tällaisia patikkaretkellä kynsitulilla käristämään. Äkkiä oli minun tämä paikka sivuutettava koska vatsastani alkoi kuulua outoja mourahduksia jotka ilmiselvästi kummastuttivat kanssaihmisiä ja alkoipa siinä kevyt näläntunekin häiritä keskittymistäni.

Siinäpä ne, laatuisat serrano kinkut puodin seinällä kylki kyljessä. Helppoa on elämä kinkkukaupiaalla, ei tarvitse tavaraansa kaupitella ja tyrkyttää saati alennusmyynteihin turvautua. Tässäkin tilanteessa varmaan asiakas jo puhelimitse haluaa turvata että juuri hänen makutottumuksensa mukaista laatua on tarjolla, kauppiaan ilmeestä voime päätellä että ei tarvitse hänen pettymystä soittajalle tuottaa.

Jos on keskuudessamme heitä jotka näin pitkään ovat jaksaneet tätä tarinaa lukea mutta eivät syystä tai toisesta rvostasi sikajalosteita  niin onhan niitä toki vaihtoehtoja arjolla  kuten esimerkiksi vähän eksootisempi kengurubarbegue tai
perisuomalainen sillivoieipä