26.1.2015

Punaliput Raippaluodon sillan pielessä

 Muutama kuva Raippaluodon sillan tienoilta


Siinäpä se, Suomen pisin silta. Hieman yli kilomtetrin pitkä, kansi  korkealla vetten päällä.
Yhdistää Raippaluodon saaren mantereeseen parisenkymmentä kilometriä Vaasan
luoteispuolella.
Tarkkasilmäinen näkee pilkkijöitä pieninä pilkkuina taustalla.








Kalastajan vene kuivilla,
talvea se siinä pitää, horrostaa.
No peräkaidetta vain
kuvaan sattunut.

Komeasti liehuvat punaliput tuulessa.
Kalastaja jättänyt veneen perään
piristäväksi väriläikäksi lumen ja
jään maisemaan.

Sillan itäpäässä on Fjärdskär niminen hieno saari. Tuulinen paikka ja niinpä sinne oli suunniteltu pystytää
jokunen tuulimylly. Valitukset olivat kuitenkin niin vuolaita, rumia olisivat ja linnutkin pelkäävät. Niinpä
Mustasaaren kunta antoikin rakentaa kuvan komean rakennuksen maisemaa Merenkurkun maisemaa  somistamaan.
Kelpaa sen suojissa juppiveneiden talven selkää taittaa.

Nyt juuri, tällä hetkellä tätä kirjoittaessa oivalsinkin että pitääpä mennä joskus uudelleen ja kuvata noita mahtavia lasi-ikkunoita, jos osaisi rajata ja sommitella voisi saada hienoja heijastuksia kuviin.
 


Siinä sillan pielessä kivinen pöytä ja
tuolit picniciä nauttia. Enempihän nämä
toki on ajateltu kesäkäyttöön.







Jos ken sattuu ohi ajamaan niin Fjärdskärissä on myös kalastajan puoti josta myy herkullisia Merenkurkun puhtaissa vesissä uineita kaloja tuoreiltaan.












25.1.2015

Tulkitsin Heli Laaksosen runon


flotkastunui harakankelloi, auringonkukkia aikaa nähneitä
kyllä niitä on hyvä katsella. Pieni flotkastuminenko muka
suurikin ongelma, katinkontit sanon

Runojen tulkinta ei ole vahvempia puoliani mutta tartun nyt härkää sarvista. Toivottavasti lyriikkaa
syvemmin ymmärtävä ei pahota mieltään jos sattuu tämän lukemaan.

Laitan tähän alkuun Heli Laaksosen runon josta nyt on kysymys.

Naisasianaissi

Nii et mitä kukki
mee olla
poimittavaks
ja ketä semssi
flotkastunui harakankelloi
vaasissas kauan pittäkä?

Me ollan koivupuit

Ripustakka
kellasi keinui
meijä oksil
ottakaa villi vauhti
kullankarvasil kintuillan.

Koivut toki taipuvat
mutta eivät taitu


Nämä Laaksosen runot ovat niin elämänmyönteisiä ja ratkiriemukkaitain että niitä aika ajoin
tulee luettua sulostuttamaan arjen harmautta. On rytmiä ja asennetta, pilkettä ja pää pystyssä kirjoitetuja.

Enkä anna sen haitata että aivan kaikkia murresanoja en ymmärrä. Se surettaa enemmänkin kun oma ymmärrys ei riitä kaikkia runoja avaamaan. Eikähän ne aina ihan helpoiksi ole tarkoitettukaan. Onhan ilo kaksinkertainen kun aikansa pähkittyään valaistuu tai ainakin luulee ymmärtävänsä runoilijan sanomaa.

No tämä Naisasianaissi, näin minä sen olen ymmärävinäni.
Runon alkuosa nyt on vähän itsesäälinen, elämää naisen silmin pohdittuna. Ei kyllä mielestäni tällaiseen alakuloon olisi syytä. Kyllä useampien miesten mielestä naiset ovat hehkuvia ruusuja, salaperäisiä ja kestävät pitkään vaasissa kunhan saavat vettä ja sympatiaa. Ehkä runoilija vähän bluffaa, kirjoittaa ikäänkuin taustaa runon loppuosalle.

"Me ollaan koivupuit" tässä on jo toinen ääni kellossa, aletaan päästä asiaan. Nainen on koivu, vahvaoksainen, kaunis puu.


Ja tuo loppu, miten lämpimillä  sanakäänteillä availlaan karun miehen silmiä. "kullankarvaisil kintuillan" tässä jo aivan lirkutellaan ja niin hauskoin sanoin ja köriläät kun itse kuvittelevat säärikarvansa mustiksi ja karkeiksi, vähemmän puoleensavetäviksi.







Sekin tuli selväksi että kyse ei ole sellaisista mediassa julistavista oikeustaistelija naisasianaisista vaan ihan perimmäisen, "luonnonmukaisen" naisasian ajamisesta. Runoilija aloittanut ilkikurisen hauskuttamisensa jo runon nimestä.


Runoilijalle kiitokseksi

24.1.2015

Candide Vaasassa



Kävin sitten katsomassa tai paremminkin minut vietiin kuulemaan ja katsomaan Candide oopperaa Vaasan teatteriin. Merkkitapaus se on, tämän Leonard Bernsteinin oopperan ensi-ilta Suomessa, tai oopperan ja kevyemmän operetin sekametelihän se on.

Tämän oli ohjannut kaikille tunnettu Jorma Uotinen, tuo herra aurinkoinen,velikulta ja verbaaliakrobaatti. Sikäli kun yhtään ymmärsin niin omaperäisellä, mielikuvitusrikaalla ja humoristisella otteella oli työnsä tehnyt.

Ja mikä minä tällaista olen arvostelemaan enkä arvostelekkaan, kunhan vähän häpeillen, koulukset pystyssä kirjotan heti tuoreeltaan miten esitystä koin ja ymmärsin.

Niin mikä mikä olen tällaista
taideteosta arvostelemaan

En ole ennen edes kuunnellut Candiden musiikkia, minulla oli vahva ennakkopelko että on mahtailevaa, meluisaa, runsaasti torvien ylikorostunutta törinää. Yllätyin positiivisesti, jo heti alkusoitto oli aivan mahtava.

Orkesteria ohjasti nainen, Anna-Maria Helsing erinomaisen varmalla otteella ja intensiteetillä, kuin miehet konsaan huiteli tahtipuikollaan soittajat parhaimpaansa, oli siitä oksat pois. Aivan eniten esityksessä nautiskelinkin juuri orkesterin osuudesta, musiikista.

Koska olen täysin epämusikaalinen ihminen niin lukuunottamatta Cunegondea (Mia Heikkinen) harmittelin solisten tasoa. Pidän ja kuuntelen oopperoita ja olen hemmotellut itseni pilalle soittelemalla vain sellaisia äänityksiä joissa laulavat maailman huiput. Esimerkiksi Anna Netrebkon ja Placido Domingon laulaessa jalat tuppaavat nousemaan lattiasta ja arki jääjohonkin kauaksi. Tälläisella taustalla tulee ihminen ylikrantuksi, kohtuus pitäisi olla kaikessa. Vielä kehtaan tunnustaakin tämän ilman merkkejä katumuksesta, hyi minua.

Lihallinen puoli oli käsikirjoituksessa esillä, uskoisin että suuren
yleisön "pyynnöstä"

Libretto, Voltairen romaanin pohjalta, se oli vähän liiaksi yleisöä kosiskelevaksi muokattu, parempana puolena siinä naseva huumori.

 Huumoria, tanssin iloa, vauhtia ja vaarallisia lanteita, niistä ei Uotisen koreografiossa ja ohjauksessa ei todellakaan ollut puutetta, sirkushuvia ja viihtyä kansalle parhaasta päästä.

Itse maestro Uotinen sanoo ohjelmalehtisessä pyrkineensä näyttämöratkaisuun jossa on valkoinen lelulaatikko paperinukkien temmeltää.







Happy endillä tunteellista ja vahvasti naisenemmistöistä katsojakuntaa
hellittiin













Tupa oli täysi ja katsojat taputtelivat vuolaasti kiitoksiksi.


Kukat kaikille heille jotka viihdyksemme esityksen olivat rakentaneet

22.1.2015

On suuri sun rantas autius




On suuri sun rantas autius

miten villisorsan valitus
















(Villisorsan munat)












soi kaislikoissa öin  (tässä tosi päväsaika)






Joku yksinäinen eksynyt,
joka vilua vaikeroi 



Tässä toinenkin yksinäinen

joku yksinäinen eksynyt
joka vilua vaikero                           (pitikö läheä ulos vähissä vaatteissa)





Sun harmajata aaltoas olen
katsonut kyynelein

On syvään sun kuvasi painunut 
ja sitä ikävöin





Olen villisorsaa kuunnellut
mä siellä monin öin. 

On suuri sun rantas autius,
sitä sentään ikävöin:
miten villisorsan valitus
soi kaislikossa öin.
Joku yksinäinen eksynyt,
joka vilua vai keroi
jok' on kaislikossa kierrellyt
eik' emoa lötytää.
Sun harmajata aaltoas olen
katsonut kyynelein,
ens' surunsa itkenyt rannallas
mun on oma nuoruutein.
On syvään sun kuvasi painunut 
ja sitä ikävöin,
olen villisorsaa kuunnellut
mä siellä monin öin. 

(Suomalainen kansanlaulu)


17.1.2015

Kännykkä espanjattaren kädessä


Karun suomalaismiehen silmään espanjattaret näyttäytyvät erilaisilta. Jotain eksoottista, salaperäistä ja ripaus flirttiä niissä on, siis enemmän kuin pohjoisen kanssasisarissaan. Joskus aivan saattaa junttimaisesti unohtua hetkeksi tuijottamaan, jopa ottamaaan kuvan.
Ei niistä toisaalta tiedä, on sattunut minulle niinkin että kun on senjorita sattunut huomaamaan kuvaajan niin on saanut kauniin hymyn osakseen.

Tehdäkseni itseäni paremmin ymmärretyksi laitan tähän pari kuvaa, ikäänkuin edustavaa näytettä aiheesta.




On juhlan aika, sanovat sitä feeriaksi. Sööttejä ovat, salaperäinen elämä edessä.
Ilman kännykkää tuskin tulisivat nämäkään toimeen. Ilmeet puhuvat paljon.





Rouvat ovat musikantteja ja laulajia tauolla. Pitivät konseettia pikkuaupungin torilla. Ilmeet ovat mielenkiintoisia ja kännykkä mukana tässäkin.
Kun sanotaan että Pohjanmaalla viisaus asuu vanhoissa naisissa niin saattaa se parempi tieto Andalusiassakin olla heidän hallussaan.  Tuovat viisauttaan ainakin vuolaasti, sanat seuraavat toisiaan nopeassa tahdissa, käsien heilutus ja koko ajan vaihtuvat kasvojen ilmeet vahvistavat puheen vakuuttavutta.


Mitenkään tätä tarinaa ei pidä tulkita niin että aliarvioisin suomalaisen naisen hillittyä luonnetta. Ja kauniitakin ovat, puhumattakaan sisäisestä kauneudestaan ja ymmärryksestään ihmiselon koukeroista. Lempeästi tarpeen tullen muistuttelevat että ei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Kun taas miehen mieli on maassa osaavat hienovaraisesti holhota ja ymmärtäen johdatella yli itsesäälin syöveristä.
Ja kaikessa tässä on heillä molemmat jalat tukevasti maassa ilman että mies sitä edes huomaa saati ymmärtää.




 Kiitokseksi pitkämielisyydestäsi mieleni tekisi tarjota makea mansikka.

8.1.2015

Pohojalaasia, kansanluonnetta, elämisen asennetta



En minä syvemmin pohjalaisuutta tunne. Mutta kun nyt sattumoisin liki asun niin ihmettelen ja ihastelenkin.

Olen heihin tottunut, moneen päässyt ihan nenikkäinkin tutustumaan, ja täytyy sanoa että on niillä puolensa. Omanlaisiaan ihmisiä, suoraselkäisiä niinkuin toki nuoruuteni hämäläisetkin.
Mutta nämä antavat laatunsa näkyä myös päällepäin toisin kuin jähmeät, omissaan jäkittävät hämeen nääs miehet.

Oheisessa kuvassa pohjalaismiehen prototyppi.

Tätä näytettiin ihmisille Härmässä, Poweparkin huvipuistossa. Ei oltu uskallettu ihan vapaana hänen pohjalaisuutta esitellä. Häkistä huuteli ohikulkijoille parempaa tietoaan maailman menosta.











Vajavaisella pohjalaisen murteen tajullani olen aikani kuluksi tähän keräillyt jotakin mitä näistä olen lukenut, kuullut ja omin korvinkin havaannut.

Moon sitä tykönäni funteerannu jotta mikä ihime on pohjalaasissa miehissä, tämä suoran synkkä mieli,
jos joskus on hyvin niin ihmetellähän että mikä ristus ny o, ku ei aharista. Ja kiirus on tekemähän
nottei kissiäkään kerkiä sanomahan ku pitkähäntääseks eläämeks. Vähemmillä korulauseilla menevät, suoran toiminnan miehiä enemmän ovat.

Tekomiehiä ollahan, niin teherähän ku isäntä sanoo eikä niinku hyvä tulis. Ei kursaalla kun toimehen käyrään
ja mitä isoompee vika, sen suuree leka otetahan. Periksi ei anneta, kerrankin luulin notta olin vääräs mutta sitten huomasinkin että erehryyn.

Tätähän paljon kerrotaan ja totta se lie että millaanen on pohjalaanen miahuuskoe. Näinhän se:
Mennähän Ilimajoen krouvihin, otetahan kalja, nojatahan tiskihin ja huuretahan lipoosesti salin puolelle notta
"Paini ja pesäpallo on homojen lajit". Josseivat katto paikaalliset pöyrööksi niin saattavat nätysti kurmoottaa.

Ja palajonhan täältä on maailmalle lähäretty, Kaikki on katunnu jokka o lähtenny, ja nekin jokka on takaasin tullu.

Naiset täällä siunaaloo ja ihmettelee maailman mennoo. Viisaitakin ovat, elämää ymmärtäviä. Tämänhän on Antti Tuuri meille opettanut jotta viisaus asuu vanhoissa akoissa. Siinä ovvat kun miehetkin että eivät juuri vertauskuvien kautta puhu vaan suorahan sanovat kuinka asiat o.

Kuinka osaski? Kysyy eräskin ison taloon emäntä ku renki kuolivvuotehella alkuainehet luetteli.
Jännittää sano muurankin mumma ku ehroontaharoon kaffimerkkiä vaihto, isäntä siihen että se on makuasia sano Musti ku muniasa nuoli.
Ei ollu heleppua silläkähän nuorella emännällä kun naapurin mumma tuli vastasyntynyttä lastansa kattomahan, löi käsiänsä reisihinsä ja sano jotta on se niin isänsä näköönen, että aiva pahaa teköö.

Vielä tuli mieleeni malliesimerkki pohjalaisesta huumorista takavuosilta kun ei vielä lakeuksilla tiedetty mitä rasismi on.
Oli seinäjokinen komissaari  ladossa kattomassa kuollutta mustalaismiestä. Aikansa tuumailtuaan päätyi toteamaan notta on ollut erikoonen tapa tehrä ittemurha kun on seittämäntoista puukonhaavaa seljäs.

Usko tai älä?
,
Mutta niin on totta kuin että tässä käyskentelee itikoita Pohjanmaan lakeuksilla.

5.1.2015

Ensilunta 19.12.2014

Kaamos, pimeys liki pahimmillaan kun satoi kylällämme ensilumet. Metsäiselle tielle lähdin
katsomaan miltä näyttää lumi maassa ja puiden oksilla. Onko valoisampaa, olisiko parempi.



Kylmä, tumma vesi, lumenhyhmääkin pinnalla. 


Ikäänkuin jonkilainen kunniakuja. Luonto laittanut


Kappas vaan, en ollutkaan yksin.  Ihminen astelee päivän sinessä.


Kuin olisi koivu janoinen, kumartunut  ojasta juomaan


Kuin koru, taivas takana


Kaaret ja niiden kuvajaiset


Oja se vaan on, talven valossa. Sammakot pohjassa talvihorroksessa




Taimitarha, ihmisen istuttama
 






Siellä lopussa, aivan metsätien päässä, kääntöpisteessä oli metsänväen vaatimaton joulukuusi. Jänöjussien, supikoirien, oravitten, lintujen ja mitä niitä nyt metsissä asuukin.

Metsän haltijat, salamyhkäiset menninkäiset jokusen koristeenkin oksillensa ripustaneet.

3.1.2015

Joni Skiftesvik: Isäni, sankari



Vähän moitiskellutkin itseäni lankeamisesta kevyempien ja viihteellisten kirjojen höttöön maailmaan viime aikoina. Jopa jonkun jonninjoutavan dekkarin olen lukenut, tällaisen jossa raakuuksien ja rikollisuuden maailman kuvauksen oheen on loputtoman väsyttävästi ympätty kevyttä, tekisi mieleni sanoa lässytystä päähenkilöiden arjesta, ongelmista ja loputtomasta kiireestä sekä väsymyksestä. Jos tällaista haluaa kuulla olisi parempi kuunnella naapureittensa ja lähimmäistensä tarinoita arjestaan.

No tein parannusta otin ja luin joulupukin lahjakirjoista Skiftesvikin "Isäni, sankari" nimisen teoksen. Siitä oli tyhjä höpinä ja lukijan mielistely, se kevyt viihdyttäminen ja lukijan kosiskelu jätetty tykkänään pois. Elämä kirjassa on kovaa ja rumaa, ainoa poikkeus tästä on vanhempien (lähinnä isän) ja lasten välinen rakkaus ja lämpö. Oli se niin sanottua kaunokirjalisuutta läpeensä sanan täydessä merkityksessä.

Päähenkilö oli juureton petturi, vaimoaankin mukiloi. Lapsiaan rakasti, oli huolehtivainen ja kiltti heille, tykätty isä. Siitä kirjan nimikin, tyttärensä lapsensilmissä isä oli sankari ja sillä siisti.

Hienosti kirjoitettu, rakennettu ja ajateltu kirja se on.  Jos ei lukija ennen ole ymmärtänyt niin luettuaan kyllä tajuaa että lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ja elinolot ohjaavat paljolti ihmisen kehityksen kaarta.

Kirja tapahtuu 1915 vuoden Perämeren maisemissa. Jääkäriksi aikoavia salakuljetetaan noina aikoina pitkin pimeitä, kivikkoisia ja tuulisia vesiä Ruotsin puolelle, taipaleelleen jääkärikoulutukseen Saksan maalle.
Luotsina ja venemiehenä päähenkilö Taavetti, taustaksi  valinnoilleen on myös takautuvia kuvauksia hänen lapsuudestaan.

Erityisen kiitoksen kirjailija ansaitsee mielestäni siitä että ei ole lähtenyt maalailemaan tapahtumiin liittyvä sankarillisuutta tai aatteiden paloa vaan pitäytynyt henkilöidensä arjessa ja kokemisiensa maailmoissa.

Herkkupalana lainaan tähän Taavetin  tyttären pohdinnoista päiväkirjassaan:

"Se on tämä politiika , mistä kaikki nykyään puhuu, joka myrkyttää ihmisten mielet.......
Se politiika pitäisi panna säkkiin ja upotaa mereen tai polttaa saunan pesäsässä"

Vähän kuluneesti nyt lopuksi sanon kehuakseni ja kiittääkeseni tekijää että on se tämä Skiftesvik oikea kirjailija. 

1.1.2015

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää


Valoa ja varjoa, näin mös Jääräpään tienoilla ja tanhuvilla, ihmisten päiden sisällä ja käsissä


Joulupukilta saamistani kirjoista luin ensimäiseksi tämän Jääräpään. Kirjan nimi onkin harvinaisen osuva.
Tapahtumia sijoittuu Jääräpää nimiselle tunturille, muutamat kirjan päähenkilöstä ovat todellisia jääräpäitä ja
jääräpäinen on myös Enontekiöläisen poromiehen maailma.

Mikä minä nyt olenkaan näitä arvioimaan, mutta sen sanon että mitään suurta maailankirjalisuutta ei tämä teos edusta sen osaan sanoa. Viihdettä se oli, paljon tapahtuu, on arvoiteksellisuutta, seksiä ei ole eikä juuri kiroiluakaan.

Olettaen että kirjailija on hyvin perillä Lapin ihmisten sielunmaisemista niin parasta antia kirjassa on Lapin kansan elämän ja olosuhteiden kuvaus. Näiltä osin kirjaa luki kuin dokumenttia ikään.

Kieli oli osin konstailevaa, jonkunlaista hienostelua, briljeerausta mikä ärsytti. Kotipuolessa takavuosina olisi tällaisesta sanottu että on tekstiin tarttunut astian makua. Hienojen merkkivaatteiden nimiä lueteltiin aivan liiaksi tai parempi kai sanoa että en lukijana ymmärtänyt mihin kirjailija tällä pyrki.

Juonet ovat vetäviä, koukuttavat lukemaan kirjan loppuun. Aika paljon esiintyy kirjan sivuilla lapsellisuutta ja epärealismia. Actionia on runsaasti, henkilöiden puheita kirjotettu murteella hoon kanssa, siitä minä tykkäsin, jotenkin maistui adommalta kun porosaamelainen ei pakise kirjakielellä.

Ylen Aamun kirjassa Nowak ja Puttonet haastattelivat Heikkistä Jääräpään tiimoilta. Heikkinen puhui vuolaasti mutta toimittajat olivat jotenkin poissaolevia. Kysymykset olivat paljolti sellaisia kun kyseessä olisi factateos eikä romaani niinkuin kirja kuitenkin on.
Heikkisen sanomisessa ärsytti hänen väittämänsä että Lapin kansa elää valtavien etäisyyksien päässä kaikista palveluista. Tämä ei voi pitää näin yleisesti paikkaansa, suuri osa ihmsistä asuu sieläkin taajamissa, kirkonkylissä joissa on suunnilleen samat palvelut kuin etelän kirkonylissä.

Minun mielestäni Heikkisen kannattaisi keskittyä dekkarien kirjoittamiseen, sille saralle vahvuutensa viittaavat.

Muutamia aiheita kirjan tiimoilta pähkinänkuoressa:

- jääräpäisyys
- kuntaliitosproblematiikka
- vaimojen pahoinpitely
- hienot ja kalliit ulkoiluvaatteet, tuunatut
- ihmisen jäkkäytyminen nuoruutensa maailmaan
- Lapin murre
- etelän ihmisen sopeutuminen Lapin oloihin
- kosiskeleva juoni
- sanoilla leikittely
- poliisityö
- vanhat uskomukset vuosisatojen takaa
- miten naisihminen voikaan olla päättäväinen
- poronhoito
- Lapin ihmisten loputon valitus
- Lapin mahtava luonto

Ugh olen puhunut! Mutta kovin täydestä ei tällaista kotikutoista kritiikkiä kannata ottaa.


Tässä se on Joulun pukki,
hän se kirjat lahjoiksi, mieluisiksi toi