Tulkitsin Heli Laaksosen runon

flotkastunui harakankelloi, auringonkukkia aikaa nähneitä
kyllä niitä on hyvä katsella. Pieni flotkastuminenko muka
suurikin ongelma, katinkontit sanon

Runojen tulkinta ei ole vahvempia puoliani mutta tartun nyt härkää sarvista. Toivottavasti lyriikkaa
syvemmin ymmärtävä ei pahota mieltään jos sattuu tämän lukemaan.

Laitan tähän alkuun Heli Laaksosen runon josta nyt on kysymys.

Naisasianaissi

Nii et mitä kukki
mee olla
poimittavaks
ja ketä semssi
flotkastunui harakankelloi
vaasissas kauan pittäkä?

Me ollan koivupuit

Ripustakka
kellasi keinui
meijä oksil
ottakaa villi vauhti
kullankarvasil kintuillan.

Koivut toki taipuvat
mutta eivät taitu

Nämä Laaksosen runot ovat niin elämänmyönteisiä ja ratkiriemukkaitain että niitä aika ajoin
tulee luettua sulostuttamaan arjen harmautta. On rytmiä ja asennetta, pilkettä ja pää pystyssä kirjoitetuja.

Enkä anna sen haitata että aivan kaikkia murresanoja en ymmärrä. Se surettaa enemmänkin kun oma ymmärrys ei riitä kaikkia runoja avaamaan. Eikähän ne aina ihan helpoiksi ole tarkoitettukaan. Onhan ilo kaksinkertainen kun aikansa pähkittyään valaistuu tai ainakin luulee ymmärtävänsä runoilijan sanomaa.

No tämä Naisasianaissi, näin minä sen olen ymmärävinäni.
Runon alkuosa nyt on vähän itsesäälinen, elämää naisen silmin pohdittuna. Ei kyllä mielestäni tällaiseen alakuloon olisi syytä. Kyllä useampien miesten mielestä naiset ovat hehkuvia ruusuja, salaperäisiä ja kestävät pitkään vaasissa kunhan saavat vettä ja sympatiaa. Ehkä runoilija vähän bluffaa, kirjoittaa ikäänkuin taustaa runon loppuosalle.

"Me ollaan koivupuit" tässä on jo toinen ääni kellossa, aletaan päästä asiaan. Nainen on koivu, vahvaoksainen, kaunis puu.

Ja tuo loppu, miten lämpimillä  sanakäänteillä availlaan karun miehen silmiä. "kullankarvaisil kintuillan" tässä jo aivan lirkutellaan ja niin hauskoin sanoin ja köriläät kun itse kuvittelevat säärikarvansa mustiksi ja karkeiksi, vähemmän puoleensavetäviksi.







Sekin tuli selväksi että kyse ei ole sellaisista mediassa julistavista oikeustaistelija naisasianaisista vaan ihan perimmäisen, "luonnonmukaisen" naisasian ajamisesta. Runoilija aloittanut ilkikurisen hauskuttamisensa jo runon nimestä.

Runoilijalle kiitokseksi

Kännykkä espanjattaren kädessä

Karun suomalaismiehen silmään espanjattaret näyttäytyvät erilaisilta. Jotain eksoottista, salaperäistä ja ripaus flirttiä niissä on, siis enemmän kuin pohjoisen kanssasisarissaan. Joskus aivan saattaa junttimaisesti unohtua hetkeksi tuijottamaan, jopa ottamaaan kuvan.
Ei niistä toisaalta tiedä, on sattunut minulle niinkin että kun on senjorita sattunut huomaamaan kuvaajan niin on saanut kauniin hymyn osakseen.

Tehdäkseni itseäni paremmin ymmärretyksi laitan tähän pari kuvaa, ikäänkuin edustavaa näytettä aiheesta.

On juhlan aika, sanovat sitä feeriaksi. Sööttejä ovat, salaperäinen elämä edessä.
Ilman kännykkää tuskin tulisivat nämäkään toimeen. Ilmeet puhuvat paljon.

Rouvat ovat musikantteja ja laulajia tauolla. Pitivät konseettia pikkuaupungin torilla. Ilmeet ovat mielenkiintoisia ja kännykkä mukana tässäkin.
Kun sanotaan että Pohjanmaalla viisaus asuu vanhoissa naisissa niin saattaa se parempi tieto Andalusiassakin olla heidän hallussaan.  Tuovat viisauttaan ainakin vuolaasti, sanat seuraavat toisiaan nopeassa tahdissa, käsien heilutus ja koko ajan vaihtuvat kasvojen ilmeet vahvistavat puheen vakuuttavutta.


Mitenkään tätä tarinaa ei pidä tulkita niin että aliarvioisin suomalaisen naisen hillittyä luonnetta. Ja kauniitakin ovat, puhumattakaan sisäisestä kauneudestaan ja ymmärryksestään ihmiselon koukeroista. Lempeästi tarpeen tullen muistuttelevat että ei elämä ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Kun taas miehen mieli on maassa osaavat hienovaraisesti holhota ja ymmärtäen johdatella yli itsesäälin syöveristä.
Ja kaikessa tässä on heillä molemmat jalat tukevasti maassa ilman että mies sitä edes huomaa saati ymmärtää.

 Kiitokseksi pitkämielisyydestäsi mieleni tekisi tarjota makea mansikka.