28.2.2015

Hyvä ihminen Coinin kaupungissa


Tämä tapahtui joitakin vuosia sitten Andaluciassa Coin nimisessä pienessä kaupungissa, sanon nyt että nimellä ei ole mitään tekemistä kolikon kanssa. Tämä Coin ei ole laisinkaan turistipaikka, sisämaassakin on, tavallisten espanjalaisten asuttama kaupunki. Fuengirolasta tunti ja vartti bussilla kestää sine ajella.

Kapeita katuja siellä riitti turistin astella, rakennukset olivat vanhoja alueella jossa yht`äkkiä totesimme olevamme lievästi eksyksissä. Toki olisimme omin nokkinemmekin auringosta suuntaa ottaen ennenpitkää osuneet tutuille paikoille. Mutta sattuipa siellä kapealla kujalla merkillinen tapaus jota tässä nyt muistelen. 
Oli siinä mies kadulla pesemässä pientä autoaan, siitä aivan vierestä kuljimme. Jostain syystä, vähän vasten tapojani minä perusyrmeä suomalainen hymyilin ihan vaan vähän tälle miehelle, pidättyväinen suomalainen, hän hymyili lämpimästi takaisin. Siitä rohkaistuin viittoilemaan joka suuntaan ja hoin samalla kysyvän näköisenä centro, centro.

Herra ymmärsi oitis ongelmamme, viittasi oitis kädellään centron suuntaan. Askelsi sitten yhtäkkiä nopeasti autotalliinsa elehtien tavalla jonka tulkitsimme tarkoittavan että odottakaa hetki. No odotettiin ja pian palasi hän puolijuoksua ja ojensi meille pienen postikortin kokoisen maalauksensa jossa oli kuvattuna härkä ja härkätaistelija. Omasta mielestäni taidokkaasti maalattu miniatyyri. Kuva miellytti ja niinpä kyselin sen hintaa ostaakseni. Mies hymyili ystävävällisesti ja torjui erittäin päättävästi maksamisaikeeni. Vähäisellä englannillaan hän kertoi olevansa armenialainen, vakuutteli että maalaus ei ole kaupan vaan se on lahja meille, hän haluaa antaa sen meille. 

Olipa erikoinen tapaus, oliko se palkka hymystä? Oliko mies tehnyt jonkun huonon teon ja omaatuntoaan lepyttääkseen tai taivasosuuttaen varmistaakseen antoi lahjan tuntemattomille ulkomaalaisille turisteille. Vai oliko mies ylpeä maalaustaidostaan, halusi sille katsojia? Loppupäätelmäni kuitenkin oli että ihmisystävän kohtasimme, miehen olemuksessa oli jotakin mikä tästä vakuutti.

No hyvä mieli siitä jäi pitkäksi aikaa, että maailmassa on olemassa hyviä ihmisiä. Taulu on nyt kotimme seinällä, aina kun sitä vilkaisen niin ajattelen suurella lämmöllä Coinissa asustelevaa armenialaista miestä ja saan uskoa ihmisen hyvyyteen.

Paikka sielulle



Kun tarkemmin ajattelee niin aika outoahan se on että keskellä kaupunkeja ja kirkonkyliä seisoo mahtavia rakennuksia joiden seinillä ei ole mainostauluja, eivät välky räikeät neonvalot. Niiden suojissa ei ole ainoatakaan pizzeriaa, kännykkäkauppaa tai parturia. Tornit kohoavat taivasta kohti omista, henkisistä tarkoituksistaan. Ehkä ainoa paikka materialistisessa maailmassamme, nuo kirkot, joiden seinien sisällä ymmärretään tai halutaan ymmärtää että on olemassa sielu, osa ihmistä.

Vaasalainen kirjailija Marko Hautala  tähän tarinaan silmäni avasi



26.2.2015

Performanssi Gordobassa

Ikivanha Gordoban kaupunki sijaitsee Andaluciassa Guadalquivir virran varrella.
Ölvinä turistina sen katuja ja kujia kerran vaeltelin. Mahtavan katedraalin liepeillä kantautui korviini tuulen mukana outoa törinää. Ensin luulin että kyseessä on joku etelän värikäs lintu, entisenä ornitologina päättelin ettei tuo kuulu Suomemme linnustoon. Uteliaisuuteni oli herätetty, lähdin ottamaan selvää äänen alkuperästä ja selvisihän se. Linnusta ei ollut kysymys tai ehkä jonkinlaisesta ilolinnusta, iloa tuottavasta.



Löytyi äänen lähde. Laiha äijä istui katedraalin kiviportaalla ja puhalteli  posket pullollaan kuin kulppasammakolla vihreään putkeen. Ohikulkijoilta kyselin että mikähän lie tuon omituisen  soittimen nimi ja alkuperä. Muudan vanhempi ukonkuvatus lopulta pysähtyi, katsoi minua kuin halpaa makkaraa, kropiaania ja tokaisi että etkös sinä nyt didgeridoota tunne. Pohjois Austraalialaisten aboriginaalien pörisevää kansallissoitinta. Se on heille vähän niinkuin kantele pohjoisille aboriginaaleille jääkarhujen pimeässä maassa. Näin valisti mies ja jatkoi itsekseen mutisten matkaansa.




Jäin kuuntelemaan erikoista soitantaa ja kuinka ollakaan pitkän monipolvisen
ouverturen jälkeen ilmestyi paikalle eksoottinen neitokainen. Iloisesti hypähdellen, hymyssä suin
heilutteli  rytmikkäästi narujen päässä olevia puupalikoita. Sopisi hyvin luonnehtia esitystä
sanomalla että siinä hippulat vinkuivat. Tai miksei myös että "iloinen ja irti
maasta meinahan olla aina".

Performanssi oli kaupallinen, oli levitetty edustalle pieni matto johon syötiksi oli
laitettu muutama kolikko. Niin paljon viehdyin esitykseen että hellämielisyydessäni
jätin matolle 1,8 euron edestä pieniä kolikoita.

23.2.2015

Päiväkirjamerkintöjä Ilomanstin matkoilta


Useita kertoja vuosien varrella olen viettänyt jokusen päivän Ilomantsissa. Aivan rajan pinnassa, EUn itäisimmässä nipukassa seisoo siellä muudan vanha hirsinen maatalo, erähenkisen etelänmiehen, tuttavani henkireikä, paikka viettää laadukasta vapaa-aikaa. Tapana pari kertaa vuodessa kerääntyä sinne meitä pieni joukko, nyttemmin jo rähjäisiä, vähäpuheisia  äijänköriläitä. Nautiskellaan luonnon rauhasta, hiljaisesta yhdessäolosta, tuvan seinähirsien tarkkailusta. Itse kukin lie muistellen menneitä, aikoja jolloin jalka nousi kevyemmin, tapahtui enemmän. Ja näin on hyvä että elämää on ollut, värikkäämpääkin, on vanhempana mitä kiikkustuolissa hymynkare suupielessä muistella. Yksioikoisa, molemmat jalat koko ikänsä tiukasti maassa pitäneitä jäseniä ei tähän ryhmään kuulu.

Tässä jokunen kuva yhdestä muutaman vuoden takaisesta matkasta. Sattui silloin kova lumitalvi, oli hyvä metsässä suksilla rauhallisesti sujutella.




Talo on hirsistä salvotttu, rinteen laelle, teerien laulumaille ja pelipaikoille


Jokunen myrskylyhty ripustettuna nurkkapieleen, kauniisti ruostuneita. Siitä löytyvät tarpeen tullen, täynnä
öljyä ja sydämmet höröllään jok´íkinen

Lunta oli sinä talvena tavallista runsaammin, hyvä oli teerien kieppinsä talviöiksi kaivaa


Tällaisen  vanhan hirsisaunan löylyt ovat erilaiset kuin kerrostalon pienen sähkösaunan. Löylynottajien tarinatkin lauteilla leppeämpiä, viipyilevämpiä.  Paikka myös aivan hiljaa istua leppeästä löylystä nautiskellen, johdattelee
ajatukset uusille salaperäisemmille poluille.

Oli pesuvettä jäänyt edellisiltä saunojilta tähteeksi, jäähän krympääntynyt, lähdevettä se on, ihmisen
hipiää hyväilevää. Siinä se vähitellen suli kiukaan kupeessa, saunatonttu lauteiden alta hyväksyvästi, niin uskon, kurkki saunamajurin puuhailua.



Syttyjä vuoltu uunin päälle, umpitervasta ovat, eipä kestä kauan kun iloinen pystyvalkea loimottaa tuvan uunissa.
Hiihtomiehen sukatkin kuivuvat.



Yksinäinen, kiireetön hiihtomies, ei hyppää vassulle eikä  loikalle hän.
Liekö siihen karhu tai ahma jälkensä ladun varteen polkenut



Linnun koto liiterin seinällä, siepannut
vähän luntakin katolleen. Onhan se somemman näköinen näin.



Siinä oli pihassa metso, puusta, ikihongasta  moottorisahamies taidokkaasti muotoillut.
Lumi oli hupaisasti kökkööntynyt linnun selkään.


Valitettavasti nämä kuvat ovat vähän oikealle kallellaan, toivottavasti ei pahasti häiritse
mahdollisesti tälle sivulle kulkeutunutta katsojaa.

Tarkoitukseni on tätä "Ilomantsi sarjaa" täällä blokissani myöhemmin jatkaa. Eri vuodenaikoja,
kuvia luonnosta ja ääneen muistelua, ikäänkuin päiväkirjaa jota aikanaan ei tullut kirjoitettua


19.2.2015

Urospuolinen kesykana ja jokunen ankka




Asuin kerran keväällä kuukauden päivät Torreviejan kaupungissa suolajärvien äärellä Espanjan Andalusiassa. Se oli hyvää aikaa, kevät parhaimmillaan, cithuruskukkien tuoksu oli huumaava.






Siellähän tunnetusti ei ruisleipää ole kaupan, kaikki
leivät on epäterveellisestä kuoritusta vehnästä leivottuja.
Siinä oli pieni leipomokonditoria samassa korttelissa, jo varhain ovet olivat avoinna. Paheellinen ja kiehtova, juuri leivotun leivän tuoksu kulkeutui sieraimiini palaillessani aamukävelyltä. Tiesin että ruisleipää ei siellä myydä mutta joku salaperäinen voima käänsi askeleeni ovesta sisään. Ostin patongin ja pari sämpylää, lämpimiä tai oikeastaan paremminkin kuumia vielä olivat uunin jäljiltä.


Kukot penkillä
 Sisään päästyäni otin voipaketin jääkaapista, sipaisin aimo nokareen patongin päähä ja haukkasin.

Olin kerralla myyty, pahe ja hekkuma otti minussa vallan. Siltä seisomalta, suorin jaloin söin koko patongin runsaan voin kera. Omatuntoni oli huono, tiesin että olin tenyt väärin, vatsani hykersi tyytyväisyyttään.

Mutta heikko on ihminen, vaalean leivän syönti jatkui koko Torreviejassa oleskeluni ajan.


Tuntien itseni huonoksi ihmiseksi, alttiiksi ruumiin nautinnoille, asia jonka toisaalta vuosien kokemuksella jo teisinkin, pyhästi puolustelin itseäni vannomalla että kun kotisuomeen palaan niin en vehnäleipiä kohden edes katso, ruisleipää se olla pitää.


Ankkapariskunta
Pulu seuraili ankkaa

Kukko ja sen kana vai pitäisikä sanoa että kana ja sen kukko.



Kukonaskel



 Heijastuksia ankkalammikon vedessä

Kun ei orsia ole käytettävissä on kukko noussut puun oksalle tarkkailemaan maailman menoa


Katse on tarkka ja ilme haastava






Valkoinen kukko ja sen veli, yhtäjalkaa astuvat

Varpunen pienoinen syönyt
on kesäeinehen mutta eipä
huolta, mummot ja turistit
ravitsivat leivänmuruilla
Mitenkäkö nämä kukot ja vesilinnut liittyvät vehnäleivänsyöntiini. No siinä kävi niin että loputtomassa patonkihimossani tuli ostettua liikaa, pääsi niitä myös hieman kuivahtamaan ja näin menettämään herkullisinta makuaan.

Väkipakolla vaimensin omantuntoni kolkutuksen, jokaisen aamukävelyn päätteeksi poikkesin leipomoon ja ostin uudet patongit vaikka tiesin että eilistäkin olisi jäljellä.

No siinä oli asunnon lähellä puisto, ankkalammikkoineen. Edes hieman helpottaakseni syylisyttäni kävin syöttämässä kuivahtaneet leivänpalat kukoile, kanoille ja ankoille. Hieman se lievitti oloa kun näin millä
ahnaudella linnut söivät leivänpalat nälkäisiin nokkiinsa.

ps
Itsekurini piti, kotiin palattuani, siirryin taas syömään ruisleipää, Oululaisen Reissumiehiä ja Jälkiuunileipiä. No jos nyt ihan rehellinen olen niin yhden kerran ostin suomalaisen leipurin patongin, ihan vaan ikäänkuin kokeeksi. Mutta eipäs se maistunut ollenkaan yhtä taivaalliselta kuin espanjalaisen kolleegansa leipoma, helpotti siirtymistä ruisleipään. Arvelin että etelänmaan leipureilla on joitakin vuosisatoja pitempi kokemus siitä kuinka maistuva patonki leivotaan.



16.2.2015

Valjalan kirkko ja kanttori

Valjalan ikivanha kivikirkko  Saarenmaalla on rakennettu 1240 -1270. Sanotaan että olisi vanhin Viron maaseutukirkoista.

Kirkkojahan Virossa  riittää ja moisioita mutta tähän nimenomaiseen liittyy kohdallani ainutlaatuinen kokemus ja lämmin muisto. Turistina ajelin Saarenmaata ristiin rastiin. Valjalassa sattui silmiini kirkon torni, kurvasin oitis lähemmin tarkastelemaan ja kuvaamaan niinkuin tapani on. Siinä oli kirkon edustalla vanhassa ulkorakennuksessa pieni myymälä, yksinkertaista käyttöesinettä ja matkamuistoa turisteille. Ostin rautalangasta tehdyn korin joka sittemmin on toimittanut paikkaa appelssiineille ja mandariineille mökillämme.

Pois menossa oltiin, matkaseuralaiseni kanssa jutustelimme että käydään katsomassa pääsisikö kirkkoa sisältäpäin tarkastelemaan. Istuipa siinä puodin rappukivellä kirkassilmäinen vanha mies, kuuli juttumme ja esitteli itsensä kirkon kanttoriksi, saattoi olla suntio ja talonmies myös, kielivaikeuksien vuoksi en ole varma.




Mentiin sisälle kirkkoon, vuolaasti kanttori sitä esitteli.  Lopuksi hän kysyi että haluaisimmeko kuulla kuinka soivat kirkon urut. Ihastuksissamme nyökkäilimme ja hymyilimme kannustavasti. Ketterästi kiipesi vanha mies urkuparvelle ja pian alkoivat kirkossa soida Bachin taivaallinen musiikki. Vanhan kirkon ilmapiiri sen hartaus ja rauha, yhdistettynä kanttorin anatumuksella, sydämensä lämmöstä,  loihtimaan sävelmaailmaan sai ihmisen mielen rauhoittumaan, tuli ylevä ja hyvä olo pitkäksi aikaa. Harvoin suodaan ihmiselle näin pysäyttäviä kokemuksia.



Pyysin saada ottaa kanttorista kuvan, nyökkäsi ujosti ja katsoi sinisillä, silmillään suoraan kohti.
Semmoinen vahva mielikuva jäi että siinä oli todella lämmin ja hyvä ihminen.

15.2.2015

Muutama veturi Haapamäeltä ja Haapsalusta



Veturit, varsinkin höyryveturit ovat kiehtovia kapistuksia. Kaikkine äänineen, monimutkaisine rakenteineen, salaperäisyydessään ja voimiensa uhossa. Siinä on ainekset koossa ollakseen monen pikkupojan unelmien kohde, päästä kuljettamaan tällaista voimanpesää, vedellä vivuista,

varsinkin sellaisista joilla lisätään vauhtia, puhallutetaan pilliä ja lasketaan suhisevia höyrypilviä asemien kohdalla junaa odottavien kintuille.

Yläkuvassa on komentotalouden aikainen veturi, pysähtynyt Haapsalussa viimeiselle asemalleen. Vieläkin se uhkuu mustaa voimaa vai pitäisikö sanoa punaista.





Kaksi pitkän päivätyön raatanautta työjuhtaa, vanhuuden vuosiaan viettävät Haapamäellä nämä.
Jos olisivat yhdessä kasassa ne halot ja kivihiili jotka tulipesissään ovat polttaneet niin siinä olisi ihmettä kerrakseen, kaukaakin tulisivat turistit ihmettelemään ja päitään pyörittelemään.


Ylväs ja komea, on paineet kattilasta pois laskettu ikuisiksi ajoiksi, täysinpalvellut, vanhuutensa levossa.


 

 












Ajan hampaan pureskelemat. Dieselillä ovat nämä kulkeneet, Siperiasta pumpatulla.

Vähän sääliksi käy alennustilansa. Tosin näillä ei ole sielua niinkuin on höyryllä käyvillä.
Karulla tavallaan kaunis


Näitä vipuja ja ripustuksia veturin pyörissä minä olen pikkupojasta lähtien ihaillut ja ihmetellyt. Miksi ne ovat olemassa, kuinka ne eivät kovassa vauhdissa mene sekaisin.  Niiden liike, rytmi on kerrassaan kiehtova,  silmän ja ihmismielen vangitseva performanssi. Ei ole tuo liikkeiden väkevä sinfonia poikasten näpertelyä, on se tekemisen meinkiä ja kiihkoa, 

13.2.2015

Kotipihan syksy

Sattui kerran  viime syksynä että heräsin makeista unistani hieman tavallista aiemmin. Veikko Huovista unenpöpperöissäni muistellen ja hänen muistoaan kunniottavassa mielialassa laskettelin kasteenraikkaan huomenvirtsani vessanpyttyyn, varoen tiputtelamasta pisaroita lattialle. Tulee nimittäin siitä ankarat torut ja  varmaan aiheesta jos ei aivan joka ikinen pisara, pienempikään pyttyyn osu. No harjasin hampaat, ryystin kupin kahvia, keitin kaurapuuron, isoryynisen ja söin pois runsaan sokerin ja reilun voisilmän kera, röyhtäisin pari kertaa tuuheasti ja vilkaisin ulos keittiön ikkunasta. Olipa siellä hieno usma ilmassa, aurinko sumun takana kilotti. Näytti niin hienolta että otin kameran takkapellin varresta ja sonnustauduin ulos. Kiersin taloni, kotimökkini, kaikki 360 astetta. Välillä aina pysähdyin ja räpsäytin kuvan, aivan suorilta jaloilta, vapaalla kädellä. Ja mitä näin, siitä lajitelma alla.

Lumimarjat ja kaunis lehti




Melkeinpä kuulin lastenlasten iloiset äänet, kesän keinu nyt toimetonna.

Hämähämähäkki, kiire sillä ollut, ei ole ehtinyt verkkoa kutomaan.

 


Jos olisin herkän runollinen ihminen niin tästä näkymästä varmaan urkenisi lyriikkaa. Nyt vaan mykkänä ihailen syysaamun valoa elähtäneissä tuksuvatukan lehdissä.


Kirjosiepon kesäkoti, pentujensa pesä, pois ajoi talitintin joka jo oli
aloitellut pesänrakennusta. No onneksi oli sillekin pönttö toisella
puolella taloa.



Sopuisa naapurini, vain esteettisistä syistä tämän aidan laittoi rajallemme

Kuusen oksa

Lehtikuusen oksa


Kolmen pikkutyön iloksi kiltti isänsä pystyttänyt