Jokamiesluokan ornitologiaa

Mökillä viikonloppua vietin, paikkojen kuntoonlaittoa talven jäljiltä siinä oli päällimmäisenä, laiskottelua ja saunomistakin. Siinä sivussa siivekkäitä toisella silmällä tarkkailin. Hyttysiä ei onneksi vielä ollut.

Näillä vesillä lintuja tarkkailin. Olisipa hieno jos olisi sattunut uljas merikotka tuohon kivelle istumaan, rantasipikin olisi kelvannut, merimetso ei nyt aivan välttämättä näin lähelle mökkiä.

Mustakurkku-uikku pariskunta tarkkailee kurjen arvokasta ylilentoa. Kauhea ääni näistä kurjista lähtee. Kaksikin pariskuntaa siinä aivan lähellä esittelivät laulutaitojaan.

Yhtä höyhentä köyhempi on joku siivekäs, olisiko lokki, vesilintu nyt kumminkin, näin oletan.
Ei ole vielä valmis lehti rantalepässä.

Hyppyharakka

(Pica Exhibuit)

Tarkkasilmäinen voi tässä havaita sorsan vai olisiko tuo koskelo. Vähän köyhiähän nämä lintukuvat ovat kun on polttoväli kameran linsissä lyhyehkö.

Ovat poikamiehiä, tarkkailevat sumuisessa aamussa ilmeisellä mielenkiinnolla  kauempana uiskentelevaa naaraspuolista lajitoveriaan. Kevättä on rinnoissa heillä.

Koskelopariskuntahan se siinä

Siellä ne sumussa, mustakurkut. Parinmuodostusta vireillä. Siinä kävi välillä toinenkin uros vonkaamassa, kiivasta oli pojilla oman paremmuutensa esittely.

Lähempi kuva mustakurkkuisesta uikusta ja varjoisista vesistä

Klapeja rannassa pilkkoessani niin myös ainakin nämä linnut havaitsin: haarapääsky, västäräkki, peippo, räkättäjärastas, kalatiira, kalalokki, naurulokki, selkälokki, sepelkyyhky, sipi, varis, isokoskelo, telkkä, tavi.
Melkein päivittäin näkyy myös merikotka mutta nyt pysytteli piilossa. Komean kalasääksen näin kun venheellä mökille ajoin.

Se oli viime vuonna kun palokärki tutkaili mitä mahtaisi löytyä ison kuusen sisältä. Kolme tällaista reikää nokki mokoma mökkikuuseeni.

Komealla vesikivellä on kalalokila jokavuotinen pesimäpaikka ja siinähän ne näemmä tänäkin vuonna pelehtivät.

Pieneen lähisaareen olen ripustanut telkälle pöntön, ei toki taida tässä kvassa erottua. Keväisen herkkää on siinä vielä lepän lehvistö.

Jonkun vuoden tässä pesi onnellisena talitintti, mutta viime kesänä ampiaiset ottivat omakseen.

Seisova vesilntukoira harjoittelee seisontaa. Muille linnuille vain seisoo mutta kun joutsen tulee lähelle nousee ankaraan haukkuun.

Urospuolinen kesykana ja jokunen ankka

Asuin kerran keväällä kuukauden päivät Torreviejan kaupungissa suolajärvien äärellä Espanjan Andalusiassa. Se oli hyvää aikaa, kevät parhaimmillaan, cithuruskukkien tuoksu oli huumaava.






Siellähän tunnetusti ei ruisleipää ole kaupan, kaikki
leivät on epäterveellisestä kuoritusta vehnästä leivottuja.
Siinä oli pieni leipomokonditoria samassa korttelissa, jo varhain ovet olivat avoinna. Paheellinen ja kiehtova, juuri leivotun leivän tuoksu kulkeutui sieraimiini palaillessani aamukävelyltä. Tiesin että ruisleipää ei siellä myydä mutta joku salaperäinen voima käänsi askeleeni ovesta sisään. Ostin patongin ja pari sämpylää, lämpimiä tai oikeastaan paremminkin kuumia vielä olivat uunin jäljiltä.

Kukot penkillä

 Sisään päästyäni otin voipaketin jääkaapista, sipaisin aimo nokareen patongin päähä ja haukkasin.

Olin kerralla myyty, pahe ja hekkuma otti minussa vallan. Siltä seisomalta, suorin jaloin söin koko patongin runsaan voin kera. Omatuntoni oli huono, tiesin että olin tenyt väärin, vatsani hykersi tyytyväisyyttään.

Mutta heikko on ihminen, vaalean leivän syönti jatkui koko Torreviejassa oleskeluni ajan.


Tuntien itseni huonoksi ihmiseksi, alttiiksi ruumiin nautinnoille, asia jonka toisaalta vuosien kokemuksella jo teisinkin, pyhästi puolustelin itseäni vannomalla että kun kotisuomeen palaan niin en vehnäleipiä kohden edes katso, ruisleipää se olla pitää.

Ankkapariskunta

Pulu seuraili ankkaa

Kukko ja sen kana vai pitäisikä sanoa että kana ja sen kukko.

Kukonaskel

 Heijastuksia ankkalammikon vedessä

Kun ei orsia ole käytettävissä on kukko noussut puun oksalle tarkkailemaan maailman menoa

Katse on tarkka ja ilme haastava

Valkoinen kukko ja sen veli, yhtäjalkaa astuvat

Varpunen pienoinen syönyt
on kesäeinehen mutta eipä
huolta, mummot ja turistit
ravitsivat leivänmuruilla

Mitenkäkö nämä kukot ja vesilinnut liittyvät vehnäleivänsyöntiini. No siinä kävi niin että loputtomassa patonkihimossani tuli ostettua liikaa, pääsi niitä myös hieman kuivahtamaan ja näin menettämään herkullisinta makuaan.

Väkipakolla vaimensin omantuntoni kolkutuksen, jokaisen aamukävelyn päätteeksi poikkesin leipomoon ja ostin uudet patongit vaikka tiesin että eilistäkin olisi jäljellä.

No siinä oli asunnon lähellä puisto, ankkalammikkoineen. Edes hieman helpottaakseni syylisyttäni kävin syöttämässä kuivahtaneet leivänpalat kukoile, kanoille ja ankoille. Hieman se lievitti oloa kun näin millä
ahnaudella linnut söivät leivänpalat nälkäisiin nokkiinsa.

ps
Itsekurini piti, kotiin palattuani, siirryin taas syömään ruisleipää, Oululaisen Reissumiehiä ja Jälkiuunileipiä. No jos nyt ihan rehellinen olen niin yhden kerran ostin suomalaisen leipurin patongin, ihan vaan ikäänkuin kokeeksi. Mutta eipäs se maistunut ollenkaan yhtä taivaalliselta kuin espanjalaisen kolleegansa leipoma, helpotti siirtymistä ruisleipään. Arvelin että etelänmaan leipureilla on joitakin vuosisatoja pitempi kokemus siitä kuinka maistuva patonki leivotaan.

Aikainen lintu

Kun en ollut aivan vakuuttunut sananlaskun paikkansapitävyydestä nousin eräänä aamuna varhain, jo ennen aurinkoa. Kuljin meren rantaan, auringon hieman kajastellessa lensi rannan hiekalle lintu, kahlaajalintu se oli. Hetken katseli ympärilleen, vähän kahlaili siroilla jaloillaan ja kuinka ollakkaan äkkäsi madon, nappasi sen nokkaansa ja nielaisi tyytyväisenä vatsaansa.

"Aikainen lintu madon nappaa"
vanha kansanviisaus

Laiskan miehen ornitologiaa

Ulkona satoi ja muutenkin laiskotti mutta jotain teki mieli puuhata. Äkkiä en muuta lohtua ja viihtyä harmauteeni keksinyt kuin ryhtyä nojatuolista käsin ornitologiksi, miellyttävästi kuivissa ja lämpöisissä huonetiloissa.

Laitoin kameran jalustaan ikkunani eteen jonka takana on lintulauta. Vein syötiksi vähän auringonkukan siemeniä ja istuin passiin odottamaan. Suhtautuivat tiput epäluuloisesti aluksi minuun hyväntekijäänsä, lentelivät epäluuloisina pälyillen edestakaisin. No otin kirjan (Siri Hustvediä)  ja eikös jo kymmenen sivun tankkaamisen  jälkeen suvaitsivat ilmeisesti nälkäiset linnut pitkin hampain läsnäoloni ja antoivat  kuvata itseään palkkioksi maukkaista ja ravitsevista siemenistä.

Tässä "saalis" puolen tunnin istunnosta, siinä talitintti, viherpeippo, pikkuvarpunen ja järripeippo.
Tämä viimemainittu on niin korea eikä ihan jokapäiväinen muuttaja että tunsin hetken sisintäni hivelevää hyvänolontunnetta kun sain sen kuvaan.

Sinitianenkin käväisi paikalla mutta oli niin nopea liikkeissään etten ehtinyt tarkentaa, vasemman jalan varpaansa vain sain yhteen ruutuun. No ylpeähän näin urbaanista ornitologiasta ei voi olla, tosibongarit varmaan tuhahtelevat alentuvasti pitkin nenänvarttaan.