Urospuolinen kesykana ja jokunen ankka

Asuin kerran keväällä kuukauden päivät Torreviejan kaupungissa suolajärvien äärellä Espanjan Andalusiassa. Se oli hyvää aikaa, kevät parhaimmillaan, cithuruskukkien tuoksu oli huumaava.






Siellähän tunnetusti ei ruisleipää ole kaupan, kaikki
leivät on epäterveellisestä kuoritusta vehnästä leivottuja.
Siinä oli pieni leipomokonditoria samassa korttelissa, jo varhain ovet olivat avoinna. Paheellinen ja kiehtova, juuri leivotun leivän tuoksu kulkeutui sieraimiini palaillessani aamukävelyltä. Tiesin että ruisleipää ei siellä myydä mutta joku salaperäinen voima käänsi askeleeni ovesta sisään. Ostin patongin ja pari sämpylää, lämpimiä tai oikeastaan paremminkin kuumia vielä olivat uunin jäljiltä.

Kukot penkillä

 Sisään päästyäni otin voipaketin jääkaapista, sipaisin aimo nokareen patongin päähä ja haukkasin.

Olin kerralla myyty, pahe ja hekkuma otti minussa vallan. Siltä seisomalta, suorin jaloin söin koko patongin runsaan voin kera. Omatuntoni oli huono, tiesin että olin tenyt väärin, vatsani hykersi tyytyväisyyttään.

Mutta heikko on ihminen, vaalean leivän syönti jatkui koko Torreviejassa oleskeluni ajan.


Tuntien itseni huonoksi ihmiseksi, alttiiksi ruumiin nautinnoille, asia jonka toisaalta vuosien kokemuksella jo teisinkin, pyhästi puolustelin itseäni vannomalla että kun kotisuomeen palaan niin en vehnäleipiä kohden edes katso, ruisleipää se olla pitää.

Ankkapariskunta

Pulu seuraili ankkaa

Kukko ja sen kana vai pitäisikä sanoa että kana ja sen kukko.

Kukonaskel

 Heijastuksia ankkalammikon vedessä

Kun ei orsia ole käytettävissä on kukko noussut puun oksalle tarkkailemaan maailman menoa

Katse on tarkka ja ilme haastava

Valkoinen kukko ja sen veli, yhtäjalkaa astuvat

Varpunen pienoinen syönyt
on kesäeinehen mutta eipä
huolta, mummot ja turistit
ravitsivat leivänmuruilla

Mitenkäkö nämä kukot ja vesilinnut liittyvät vehnäleivänsyöntiini. No siinä kävi niin että loputtomassa patonkihimossani tuli ostettua liikaa, pääsi niitä myös hieman kuivahtamaan ja näin menettämään herkullisinta makuaan.

Väkipakolla vaimensin omantuntoni kolkutuksen, jokaisen aamukävelyn päätteeksi poikkesin leipomoon ja ostin uudet patongit vaikka tiesin että eilistäkin olisi jäljellä.

No siinä oli asunnon lähellä puisto, ankkalammikkoineen. Edes hieman helpottaakseni syylisyttäni kävin syöttämässä kuivahtaneet leivänpalat kukoile, kanoille ja ankoille. Hieman se lievitti oloa kun näin millä
ahnaudella linnut söivät leivänpalat nälkäisiin nokkiinsa.

ps
Itsekurini piti, kotiin palattuani, siirryin taas syömään ruisleipää, Oululaisen Reissumiehiä ja Jälkiuunileipiä. No jos nyt ihan rehellinen olen niin yhden kerran ostin suomalaisen leipurin patongin, ihan vaan ikäänkuin kokeeksi. Mutta eipäs se maistunut ollenkaan yhtä taivaalliselta kuin espanjalaisen kolleegansa leipoma, helpotti siirtymistä ruisleipään. Arvelin että etelänmaan leipureilla on joitakin vuosisatoja pitempi kokemus siitä kuinka maistuva patonki leivotaan.