Tikusta asiaa kotipihalla

Koiralle laiskuuttani pihalla heittelin frisbiitä kun en viitsinyt lähteä lenkille. Sattui kamera mukaan, loksauttelin irtokuvia aina hurtan etsiessä pitempään frisbiita pusikoista.

Nämä hieman jo ylikypsät tulpaanit seinävierellä olivat niin mieluisen värisiä että ihan herkistyin niistä kuvan ottamaan. Tulppaani on mielestäni sangen klassinen kukkanen, no tietysti villit, luonnonvaraiset kukat on eri juttu. 

Valko- ja sinivuokko, kielo ja voikukka ovat kovin kauniita silmissäni, karussa mielessäni. Jos vanamon kukka olisi isompi niin sitä ihastelisin, niin ja ahomansikan valkoista konstailematonta kukkaa ihastelisin, lupausta makeasta punaisesta marjasta.

Pikkuvarpunen on tunnetusti sosiaalinen lintu, toisin kuin vaikkapa kirjosieppo, tuo moniavioinen tappelupukari. Niinpä tykkää hän pesiäkin porukalla, jopa riviasunto kelpaa. Tuomipihlajaan olen nikkaroinut nämä mahdollisuudet heille pesän tehdä ja perheitä perustaa.

Pikkuvarpusen kuin myös tavallisen harmaavarpusen taukoamaton lörpöttelevä sirkutus saa kuulijan hyvälle tuulelle, uskoisin etä sillä on myös hyvää tekevä terapeutinen vaikutus.

Tässä kuvassa tarkasilmäinen voi nähdä kimalaisen lentävän pönttöön, karvaturrin varjokin näkyy lentoaukon alareunassa

Siinä ne odottavat koivupöllit pihanurmella pilkkojaansa

Tässä on jo kirves käynyt, kelpaa
näillä talvipakkasilla saunaa lämmitellä, eteläseinustalla kuivuvat

 

Ikivanha jalokärhö versoo vuodesta toiseen, en ymmärrä miten se jaksaakin, siimaleikkurilla sen rungonkin juuresta pari vuotta sitten kalusin paljaaksi kuorestaan. Ja kukkiakin on tiedossa.

Huvimaja eli ruotsiksi lusthus, vähän vinossa routimisen jäljiltä. Syyskesän hämärinä iltoina tämä on mukava paikka kynttilän loisteessa

Pikkupoikana, niin muistan, oli voikukka suosikkini. Niin se on vieläkin, kuin pieni aurinko. Ja sitäpaitsi keltainen ei voi olla tämän keltaisempi kuin on kukkansa.

Koira vetää henkeä välillä, kumma kun ei juuri nyt kieli roiku ulkona suusta niinkuin yleensä. Syömisen ja nukkumisen jälkeen frisbiin noutaminen on sen mieluisin harrastus.

Humalahan se siinä kiipeilee terassin ritilässä.

Autiotalo tarinoi

No eihän se talo oikeasti tarinoi, se kuiskii ja hymisee, arvuuttelee. Mennyt aika on pysähtynyt sen huoneisiin. Tavarat sisällä ikäänkuin jääneet lepäämään, odottamaan. Työn tekemisen kalutkin sijoillaan toimettomina.

Keskellä metsää on sen sija, ylivanhaksi kasvanutta kuusikkoa ympärillään, jokunen koivu siellä täällä. Kotipolku pusikoitunut  ja ruohottunut.

Mitä tuntee sammalkarvainen pihakoivu rosoiseksi käyneen pintansa alla autioksi jääneen talon nurkalla. Nuorena ja norjana saanut olla osana ihmisten ja kotieläinten yhteiseloa.

Ennen olivat sängyt hetekoita ja ompelukoneet singereitä. Ei ollut vielä muovia keksitty, kauniista puuviilusta oli tyylikäs kotelo laitettu iloksi silmälle, kahvassa on persoonallisuutta, mukavalta tuntunut emännän osaavaan käteen. Nimi kannen kupeeseen selkeästi ja konstailematta  painettu

Aika on hammastanut uuden ilmeen verhoihin, tavallaan kaunis mutta surumielinen vaikutelma

Ullakko, oma tunnelmansa vallitsee täällä, kielii hylätyksi jääneestä tavarasta. No niin tai näin, vanhojen talojen vintit ovat salaperäisiä ja mielenkiintoisia paikkoja

Koivuista on talon sisustaja pitänyt. Niinhän sitä monet, itsekkin. Kuusi on kyllä kaunis katsella ulkona ja metsässä mutta ei se oikein sovi tapetin malliksi, ei ainakaan makuukammariin.

Sulassa sovussa paistattelevat päivää porstuan pöydällä isännän kaira ja emännän silitysrauta eli stryykjäärni. Tiedä vaikka muistelisivat aikoja jolloin ryhtyvä ja osaava käsi tarttui toimeen. 

Matkani jatkui, taakse jäi  talo, hieman pinnassa
oli haikumieli ja jonkinlainen säälintunne.

Autioksi, oman onnensa varaan jätetty
talo on surullinen näky

Peltoniemen Hintriikkaa lainatakseni:

Pois on asukas, autioituu pirtti
 ja seinät sammaloituu

.........

Hämärässä kalansuolaamossa

Vanha iso lautarakennus, meren rannassa Björköbyn kylän satamassa, sitä kutsutaan Saltteriiksi. Entisinä aikoina siellä käsiteltiin saaliskaloja, perattiin, suolattiin ja mitä kaikkea lie tehtiinkin.

Poikkesin katsomassa, hämärää ja salaperäistä siellä oli sisällä, varovasti hiiviskelin ja otin jonkun kuvan mukaani sattuneella kameralla.

Epämääräisiä heijastuksia ikkunassa

Nyt on näkymää ikkunasta ulospäin 

Hämärän hyssyä vintillä

Olivat taannoin verkot puuvillalankaa ja
yläpaulan kohot aitoa korkkia

Kalasumppu

 

Tällaisen lasipallon uskoisin
palvelleen pyydyksen merkkinä aikoina

 jolloin muovia ja styroksia ei vielä oltu keksitty

Vanha pursi, purjeella mentiin tuulella, soutaen tyynellä. Nämä tuoksuvat hautatervalle.

Ohjeita uinnin saloihin

Ja lopuksi sumpit Saltteriin kahvilassa uunituoreiden herkullisten voisilmäpullien kera

Kävelin 45 minuuttia, tällaisia näin

Niin kolme varttia kävelin raikkaassa kevätsäässä, koiraa ulkoilutin. Kyllähän siinä ajassa ehtii nähdä monenmoista, muun muassa tällaisia:

Tämä pökkelö, pikkulintujen
kerrostalo on pakko kuvata
aina kun sen ohi kävelee

Keväinen koivu 

Tie päättyy tähän, pakko oli palata

Laulujoutsenet motkottivat, niiden rauhaa häirittiin. Luulisin että se oli koira josta eivät pitäneet

Ja siinähän se hurtta, vesikivellä

Sananjalat eli saniaiset käärityvät ulos
maan povesta

Tämänkin näin

Mummonmökki, lie siirtynyt eukko vaivattomaan sähkölämmitykseen vanhoilla päivillään kun ei näkynyt savupiippua ollenkaan

Lokit kivellä, Merenkurkun karua luontoa taustalla

Onneksi olivat nämä veijarit verkon takana

Laiturin pää, on siinä rengaskin mihin veneen kiinnittää

Uiskenteli tummilla aalloilla mustakurkku-uikku, vilkas ja veikeä vesilintu.

Oranssinen aamunkoitto

Muudanna aamuna varhain käyskelin rannalla. Sää oli seesteinen, vähäinen tuuli hieman karhensi veden pintaa. Keveät pilvet korkealla taivaalla kuin koristeina konsanaan. Silmä lepäsi, askel oli kevyt, ajatuksilla oli tilaa.

Vielä on aurinko horisontin alapuolella, taivasta jo värittänyt oranssiksi

No nyt vähän kuin ujosti pilkistää

Niinkuin miljoonat vuodet ennenkin, sieltä se nousi taivaalle

Mielipolulla kevättä katsomassa

Mielipolkuni tämä on, ennenkin tänne kuvia sen varrelta laittanut. Taas kerran piti koiran kanssa käydä tarkastelemassa kuinka kevät edistyy.

Kuuluisampaa runonlaatija mukaellen:

Kukat rentukan ja varjot veen,
niistä itselleni laulun teen
jne 

Koira karvakuono tietysti mukana, nauttinee vielä itseänikin enemmän näistä retkistä

Pari laulujoutsentakin kunnioitti matkaani
äänekkäällä ylilennollaan

Täällä asuvat metsätontut, menninkäiset ja huokailee metsän henki

Aarnimetsää

Hurtta juoksee aina satakunta metriä edelleni ja jää sitten odottamaan, katsomaan että
tullaankos sieltä

Merenkurkun hyiset aallot rannan kiviin lipsuttavat

oikeasti horisontti oli vaakasuorassa

Kääpä ja sen
poikanen

Metsälammen rauhaa

  

Orastavaa kevään vehreyttähän siinä

Koira on selvästikkin vetänyt vainua jostakin

Rentukat ja pitkospuut

Hyvä on samoojan astella
kun on polku raivattu,
hyvin merkitty ja matkassa
reipas mieli, kaukana
kiireinen maailma