Autiotalo tarinoi

No eihän se talo oikeasti tarinoi, se kuiskii ja hymisee, arvuuttelee. Mennyt aika on pysähtynyt sen huoneisiin. Tavarat sisällä ikäänkuin jääneet lepäämään, odottamaan. Työn tekemisen kalutkin sijoillaan toimettomina.

Keskellä metsää on sen sija, ylivanhaksi kasvanutta kuusikkoa ympärillään, jokunen koivu siellä täällä. Kotipolku pusikoitunut  ja ruohottunut.

Mitä tuntee sammalkarvainen pihakoivu rosoiseksi käyneen pintansa alla autioksi jääneen talon nurkalla. Nuorena ja norjana saanut olla osana ihmisten ja kotieläinten yhteiseloa.

Ennen olivat sängyt hetekoita ja ompelukoneet singereitä. Ei ollut vielä muovia keksitty, kauniista puuviilusta oli tyylikäs kotelo laitettu iloksi silmälle, kahvassa on persoonallisuutta, mukavalta tuntunut emännän osaavaan käteen. Nimi kannen kupeeseen selkeästi ja konstailematta  painettu

Aika on hammastanut uuden ilmeen verhoihin, tavallaan kaunis mutta surumielinen vaikutelma

Ullakko, oma tunnelmansa vallitsee täällä, kielii hylätyksi jääneestä tavarasta. No niin tai näin, vanhojen talojen vintit ovat salaperäisiä ja mielenkiintoisia paikkoja

Koivuista on talon sisustaja pitänyt. Niinhän sitä monet, itsekkin. Kuusi on kyllä kaunis katsella ulkona ja metsässä mutta ei se oikein sovi tapetin malliksi, ei ainakaan makuukammariin.

Sulassa sovussa paistattelevat päivää porstuan pöydällä isännän kaira ja emännän silitysrauta eli stryykjäärni. Tiedä vaikka muistelisivat aikoja jolloin ryhtyvä ja osaava käsi tarttui toimeen. 

Matkani jatkui, taakse jäi  talo, hieman pinnassa
oli haikumieli ja jonkinlainen säälintunne.

Autioksi, oman onnensa varaan jätetty
talo on surullinen näky

Peltoniemen Hintriikkaa lainatakseni:

Pois on asukas, autioituu pirtti
 ja seinät sammaloituu

.........