16.11.2014

Maritta Lintunen: Hulluruohola


Tiedä sitten miksi, mutta kukkia tekee mieleni sirotella tämän kirjan kohdalla. Toki joku ohdake tai muu kaktus, ei vaan nyt äkkiä löytynyt kuvia sellaisista ja hyvä näin.


Kuinka sattuikin känsäisiin kouriini tämä kirja. Usein käy niin että muutaman sivun luettuani hylkään lyhytjännitteisyydessäni kirjan tylysti. Eikä se varmaan aina ole kirjan vika vaan vastaanottokykyni tai paha tapani.


Vähän kyräilin tätäkin mutta tämä kirja oli niitä jotka ovelasti imaisi itsensä lukemaan. Asetelma, tämä Hulluruoholan "siirtokunta" ja sen omituiset asukit, on aivan herkullinen. Kuvittelin että tästä saattaa kehittyä jotain ihan hulvatonta, Paasilinnan Arton tai Lehtisen Lassen tyyliin. Kyllähän siinä surullisen huumorin tynkääkin oli, esimerkkinä siitä muudan Hulluruoholan asukki joka talvet itseään määrätetoisesti  lihotti vain kokeakseen kesän tullen metmorfoosin muuttumalla pullukasta hyönteisvartalon olemukseen.

Viljelmiä Hulluruoholan hämystä


Mutta eipä tullut veijari iloittelua, vakavaa ja herkkää, yhteen asetettujen, vähän tavallisuudesta poikkeavien ihmisen maailmojen kuvausta kirjailijan herkällä kädellä. Samaa ansiokasta linjaa on luonnon kuvaus, luonnon merkitys ihmispololle.

Päähenkilön, nelikymppisen maailmanmatkaajan, juurettoman vanhapiian kohtalo ja kehittyminen kiinnosti aivan erityisesti. Joskus tuntui että suorastaan tirkisteli vieraan ihmisen tekemisiä ja sattumuksia elämänsä varsitiellä

Se on vielä tunnustettava että paikoin oli kirjailija sirotellut helmiä sikaporsaalle, oli aika ajoin tunnustettava että ikäänkuin putosin rattailta. Varsinkin kirjan loppu jäi vähän arvoitukseski.



Kirjailijalle haluaisin ojentaa nämä kukat, Hulluruoholan pihasta nämä ovat.