Mikähän se tässä sika aiheessa minua kiehtoo. Olisiko maalainen taustani, naturalistinen luonteen laatu, tiedä häntä mutta jonkinlaista sielunyhteyttä koen sisimmässäni näitä törkykärsiä kohtaan. Jos olosuhteet sallisivat niin hankkisinpa kevään korvalla pienen sian pennun, vikkeläkinttuisen saparohännän, kaiken kesän sitä syöttäisin ruuantähteillä, porkkanoilla, kaalinpäillä ja muilla ravinteilla. Lähempänä syksyä antaisin enemmän vahvempia herkkupaloja, niinkuin Espanjan serrano sioille syötetään tammenterhoja että lihan laatu kehittyisi mahdollisimman suunmukaiseksi.
Ja onhan siinä eläinystävällinen puolensakin, popsiessaan ravinnerikkaita suussaan sulavia eväitä ei tuo polo tule edes pohtineeksi huomispäivää, ihmetelleeksi mikä on pakkasten alla sian kohtalo.
Myös juttelisin sille mukavia, kyhnyttelisin korvan takaa, ehkä alkukesän lapsekkuden päivinään yrittäisin opettaa sille jotakin koirien maailmasta sovellettuja agility taitoja. Niin ja tietysti kertoisin sille huoleni ja rupattelisin satunnaisista valoisammista sattumuksista elämäni varsiteillä.
Siinä he laiduntavat omien vaaleanpunaisten sikojemme onnelliset etelän serkut iberialaisen tammimetsän siimeksessä, heidän maallinen vaelluksensa on paljon onnellisempi kuin on laita suomalaisen tehosikalan lajitovereiden kohdalla elontaival, tasan eivät käy onnenlahjat sikojenkaan maailmassa.
Heidän takajalkansa asianmukaisesti suolattuina ja hyvin riiputettuina ovat himoittua herkkua, suussa sulavia serrano kinkun taidolla ohueksi leikattuja siivuja hienoisen silavakerroksen aateloimia, ah se on taivas, jota ei tosi sianystävän makumaailmassa voita niitä mikään. Riojan alueen hehkuvalla punaviinillä huuhtelevat Espanjan mihet sikapalat alas ja röyhtäilevät tuuheasti päälle, kasvoillansa viipyilee onnellisen ihmisen levollinen raukeus.
Onpa siinä sian selkäpaloista erotettu hienoa silava, kerrassaan houkutteleva näky nälkäisen katsella. Ilman reilua siivua tällaista laardia ei lähde baskimaan karaistunut metsuri suurin surminkaan työmaalleen Pyreneitten vuorten kolkoille ja iljanteisille rinnesavotoille.
Jos tätä ihraa itseään ymmärtäisi ruotsalainen pyttipannun paistaja ensin alkuun sulattaa pikkusormen kynnen paksuinen kerros porisemaan malmipannuunsa Brekottien sijasta, lisäilisi siihen keiteyt perunalohkot, sipulisilpun ja faalumakkaran palaset niin siinä olisi uusi auvo ja elämä sveeanmamman pojalle.
Tässä on sämpylän sisään laitettu saksalainen sikajaloste, oiva, mausteikas bratwurst makkara, oli se niin hyvää että en edes meinannut kuvaa malttaa ottaa.
Ihan vain rakkaudesta aitoon ja konstailemattomaan ihmisravintoon kuvasin nämä sikapitoiset einekset Fuengirolan feriatorilla, tyystin vailla valokuvataiteellisia ambiitioita räpsäytin suorilta jaloilta muina miehinä.
Enemmänkin suomalaisiin makkaroihin tottunut mielikuvitukseni loikkasi huikeaan lentoon kun nämä sikamakkarat yhtäkkiä näin silmieni edessä. Voi että pääsisi edes kerran tällaisia patikkaretkellä kynsitulilla käristämään. Äkkiä oli minun tämä paikka sivuutettava koska vatsastani alkoi kuulua outoja mourahduksia jotka ilmiselvästi kummastuttivat kanssaihmisiä ja alkoipa siinä kevyt näläntunekin häiritä keskittymistäni.
Siinäpä ne, laatuisat serrano kinkut puodin seinällä kylki kyljessä. Helppoa on elämä kinkkukaupiaalla, ei tarvitse tavaraansa kaupitella ja tyrkyttää saati alennusmyynteihin turvautua. Tässäkin tilanteessa varmaan asiakas jo puhelimitse haluaa turvata että juuri hänen makutottumuksensa mukaista laatua on tarjolla, kauppiaan ilmeestä voime päätellä että ei tarvitse hänen pettymystä soittajalle tuottaa.
Ja onhan siinä eläinystävällinen puolensakin, popsiessaan ravinnerikkaita suussaan sulavia eväitä ei tuo polo tule edes pohtineeksi huomispäivää, ihmetelleeksi mikä on pakkasten alla sian kohtalo.
Myös juttelisin sille mukavia, kyhnyttelisin korvan takaa, ehkä alkukesän lapsekkuden päivinään yrittäisin opettaa sille jotakin koirien maailmasta sovellettuja agility taitoja. Niin ja tietysti kertoisin sille huoleni ja rupattelisin satunnaisista valoisammista sattumuksista elämäni varsiteillä.
Siinä he laiduntavat omien vaaleanpunaisten sikojemme onnelliset etelän serkut iberialaisen tammimetsän siimeksessä, heidän maallinen vaelluksensa on paljon onnellisempi kuin on laita suomalaisen tehosikalan lajitovereiden kohdalla elontaival, tasan eivät käy onnenlahjat sikojenkaan maailmassa.
Heidän takajalkansa asianmukaisesti suolattuina ja hyvin riiputettuina ovat himoittua herkkua, suussa sulavia serrano kinkun taidolla ohueksi leikattuja siivuja hienoisen silavakerroksen aateloimia, ah se on taivas, jota ei tosi sianystävän makumaailmassa voita niitä mikään. Riojan alueen hehkuvalla punaviinillä huuhtelevat Espanjan mihet sikapalat alas ja röyhtäilevät tuuheasti päälle, kasvoillansa viipyilee onnellisen ihmisen levollinen raukeus.
Onpa siinä sian selkäpaloista erotettu hienoa silava, kerrassaan houkutteleva näky nälkäisen katsella. Ilman reilua siivua tällaista laardia ei lähde baskimaan karaistunut metsuri suurin surminkaan työmaalleen Pyreneitten vuorten kolkoille ja iljanteisille rinnesavotoille.
Jos tätä ihraa itseään ymmärtäisi ruotsalainen pyttipannun paistaja ensin alkuun sulattaa pikkusormen kynnen paksuinen kerros porisemaan malmipannuunsa Brekottien sijasta, lisäilisi siihen keiteyt perunalohkot, sipulisilpun ja faalumakkaran palaset niin siinä olisi uusi auvo ja elämä sveeanmamman pojalle.
Jos sattuu olemaan isompi talkooväki ruokittavana niin silloin ei porsasta ole syytä paloitella, kätevä ja näyttäväkin tapa on pujottaa elikko kokonaisena tukevaan siankestävään vartaaseen. Viritellä mittava sysihiillos potsin alle ja pyöritellä savuaromeja hehkuvan miilun päällä kunnes liha on saavuttanut ihmissuulle otollisen kypsyysasteen. Parhaimmat apajat ovat nälkäisimmillä, saavat lautasilleen rapeat jo heti katsellessa kielenkannoista sylkeä vuolaasti erittävät rapsakat kamarapalat.
Ihan vain rakkaudesta aitoon ja konstailemattomaan ihmisravintoon kuvasin nämä sikapitoiset einekset Fuengirolan feriatorilla, tyystin vailla valokuvataiteellisia ambiitioita räpsäytin suorilta jaloilta muina miehinä.
Enemmänkin suomalaisiin makkaroihin tottunut mielikuvitukseni loikkasi huikeaan lentoon kun nämä sikamakkarat yhtäkkiä näin silmieni edessä. Voi että pääsisi edes kerran tällaisia patikkaretkellä kynsitulilla käristämään. Äkkiä oli minun tämä paikka sivuutettava koska vatsastani alkoi kuulua outoja mourahduksia jotka ilmiselvästi kummastuttivat kanssaihmisiä ja alkoipa siinä kevyt näläntunekin häiritä keskittymistäni.
Siinäpä ne, laatuisat serrano kinkut puodin seinällä kylki kyljessä. Helppoa on elämä kinkkukaupiaalla, ei tarvitse tavaraansa kaupitella ja tyrkyttää saati alennusmyynteihin turvautua. Tässäkin tilanteessa varmaan asiakas jo puhelimitse haluaa turvata että juuri hänen makutottumuksensa mukaista laatua on tarjolla, kauppiaan ilmeestä voime päätellä että ei tarvitse hänen pettymystä soittajalle tuottaa.
 | ||||||||
| Jos on keskuudessamme heitä jotka näin pitkään ovat jaksaneet tätä tarinaa lukea mutta eivät syystä tai toisesta rvostasi sikajalosteita niin onhan niitä toki vaihtoehtoja arjolla kuten esimerkiksi vähän eksootisempi kengurubarbegue tai perisuomalainen sillivoieipä |
Kuinka Putte-possua voisi syödä.. )
VastaaPoistaKyllä minä syön, mutta lasten kanssa on välillä niin ja näin, varsinkin kun jos on just lukenut "possu" kirjaa, ja sitten sanotaan että lautasella on possua. Parasta käyttää sika-sanaa… heh.