Koira ja hänen viisautensa

Aika yleisesti kuvitellaan että koira olisi kovinkin viisas eläin. Minä sitä vähän epäilen, uskoisin että esimerkiksi varis ja orava ovat paljon viisaampia monista muista eläimistä puhumattakaan. Ei kai koira osaa pohtia, laskelmoida, ratkaista ongelmia. Paremminkin on hän yksinkertaisesti mukavuudenhaluinen, ahnas ruualle ja kyhnytyksille.  Ihminen on sen itsekkyyttään jalostanut mielensä mukaiseksi, alistuvaiseksi kauniisti silmiin tuijottavaksi kumppanikseen elämän arkeen.

Tottahan koira saadaan opetettua, on agilityä, jänisten ja lintujen jahtaamista, huumeiden nuskintaa, jopa ruumiin haistajia järvien pohjamudista mutta ei se mitään viisautta ole. Elikko vain tottelee, kenties haluaa miellyttää isäntäänsä, jonka kokee laumaeläimenä olevan itseään ylempänä rankingissa, mutta ennenkaikkea toimii palkioksi annettavien makupalojen ja kehujen toivossa.

No tietysti se jonkilaista "viisautta" on että arvostaa säännöllistä sisäruokintaa, lämmintä ja kuivaa makuusijaa, lepertelyä ja silittelyä mutta kukapa, ihminen tai kotieläin ei sellaisista tykkäisi.

 Muta eihän tämä koiran tyhmyys sitä tarkoita että eivätkö olisi nuo kuolaavat, karvojaan lähdettävät hännänheiluttajat mukavia seuralaisia.
Monia hyviä syitä on ihmisen koiraa pitää. Se pakottaa ulkoilemaan, elikkoa kävelyttäessä tapaa muita koiraihmisiä. Jos ei ole aivan sulkeutunutta ihmistyyppiä niin avutuu mainioita tilaisuuksia ajatustenvaihtoon, saattaa syntyä aivan pysyviäkin, hedelmällisiä ja pitkäaikaisia  ihmissuhteita.

Koiraa on myös mukava seurailla, vaikka kaikkia sen touhuja ei aina ole helppo ymmärtää. Vähän sama juttu kun on kanoja katsellessa kuitenkin, tuntee itsensä viisaammaksi.

Paitaa ostamassa Fuengirolassa

Siinä minä kävelin Fuengirolan feria-alueen laidalla, lauantaipäivän kirpputorimarkkinoille oli matkani.
Ilmat olivat huhtikuun alussa hieman viileät, flannellipaitaa olin lämmikkeekseni menossa etsiskelemään. Pehmeätä jo jo ihmiseen totutettua, kaksi euroa olin mielessäni asettanut maksimihinnaksi.

Markkina-alueen laidalla kiinnitti huomioni erikoisen kimeä pärinä. Lähdin ääntä kohden, pian näinkin maalaisemännän parkkeeraamassa motoroitua potkulautaansa. Reppu selässä päräytti paikalle, ilmeisesti vuorikylistä toriostoksille laskeutunut. Pahaksi onneksi oli oma kamerani repussa, en ehtinyt ajoissa saada esiin kuvatakseni tämän reipashenkisen motoristin. Juohtui ihan mieleeni vanha insinöörivitsi takapuolen päristimestä jonka insinöörit olivat suunnitelleet, muuten oivan pelin mutta ei sopinut takapuoleen eikä pärissyt. Toista oli maalaisemännän päristin, pärisi ja kulki, ehkä olikin kouluja käymättömän kyläsepän tekosia.

Aivan potkulaudan viereen olivat kukkaisihmiset paikoittaneet vanhan Mersunsa, ilmeisimmin paljon maailmaa nähneen vanhuksen. Auton somistelusta päätellen harrasta kirkkokansaa, ehkä hieman hippiyteen myöhäisheränneitä. Rekisterilapusta päätellen Hollannin tasamailta ovat tänne etelän aurinkoon, vuorimaille vaeltaneita nämä.

Sitten näin todellisen easy riderin, vanhan äijän turjakkeen, englantilaisen. Moottoripyörällä liikkui ukko, eikä millä hyvällä prätkällä, persauksensa alla jylisi kuusisylinterinen Triumph, vanhan kunnon Tiikeritriumfin manttelinperijöitä. Ei ole mikään japanilaisrimpula tämä, tyyliä ja perinnettä, ei istu tällaisen omistaja tyhjän päällä. Kyseessä oli selvästi omien polkujensa kulkija. On heitä jotka eläkepäiviään kiikkustuolissa viettävät ja sitten toisenlaisia, miehiä joille tie ja uudet maisemat ovat haaste. Kuvan motoristi kuuluu jälkimmäiseen ryhmään, kateeksi vähän käy valintansa.

Löytyihän se paitakin, lämmin oli, vähän iso mutta mukava ja vain yhden euron kauppias pyysi, en kehdannut edes tinkiä. Aika ryhdikkäältä, vähän käytetyltäkin se vaikutti. Kun tällaisen sisäänajetun vaatteen ostaa niin sitä aina mietiskelee että minkähänlainen on edellinen asuja ollut. Onko edes ensimmäinen haltija, onko ihan itse ostanut vai onko vaimo tai joku muu läheinen hankkinut.
Entäs että porvari tai kommunisti, lihakauppias vaiko maanmittari saati vaikka kirjailija, tiedä vaikka tummaihoinen. Ja miksi on hyväkuntoisesta vaatekappaleesta luopunut, lihonut laihtunut, köyhtynyt rikastunut, vaimo salaa realisoinut.
Oli miten oli niin paljon mielenkiintoisempi ostos kuin että kaupan hyllyltä noin vain uuden ilman omaa historiaa olevan ostaisi.

Pääsiäisnoitia - onko heitä

Kyllä niitä on, ihan joskus pikkuparvissakin lentävät ainakin täällä Merenkurkun saariston syrjäisimmissä kylissä pääsiäisen aikoihin. Kiireisiäkö lie, huononäköisiä vai lentämisen hurmassa joskus ajavat luudallaan
päin sähkötolppia. Puussa en ole nähnyt, enkä rakennusten seiniin törmänneinä, säteilisiköhän sähkölangoista
pieniä määriä hukkavirtaa myös tolppiin joka sitten sekoittaa noitien navigointirjestelmää kohtalokkain seurauksin.

Pääsiäislauantain ilta ja yö ovat kiihkeintä lentämisen aikaa, jos on tyyni ilma silloin jos maltat rauhallisesti
istua sopivassa paikassa ja olet onnekas, mielesi herkistynyt voit ainakin sielusi silmin nähdä vilkhaduksia heistä puiden latvusten väleissä. Myös siitä tiedät että tästä on noita lentänyt jos tunnet nenässäsi lievän tuoksun jossa on häivähdys tervaa, lavendelia ja risiiniöljyä. Sellaisenkin tarinan olen kuullut että muudan kylänmies olisi nähnyt noidan tekevän luudallaan ilmassa immelmannin ja vastasilmukan mutta tähän tietoon suhtaudun varauksella.

Nykyisten aikojemme noidat ovat rauhallisia, eivät tee kolttosiaan, omaksi ilokseen vain lentelevät, liihottelevat hämärtyvässä illassa, ehkä vaihteluksi Kyöpelivuoren synkkien kuusimetsien yksinäisyydelle.

Mutta toisin oli ennen, noidat ja trullit tekivät yön pimeydessä pahojaan. Saattoivot jopa ilkeyksissään yön pimeydessä pääsiäisen aikaan katkaista naapurin siikaporsaalta saparon, loveta lehmältä korvan kuin konsanaan lappalainen poroltaan tai vetäistä kissalta hännän tiukkaan umpisolmuun.

Noitia pyrittiin torjumaan polttelemalla kylillä kokkoja. Yleinen uskomus oli että noidat kammoksuvat korkeita pystyvalkeita, jättävät seudun rauhaan siirtyen sellaisen naapurikylän harmiksi missä ei kokkoja poteta. Ja menihän se niinkin että jos onnistuttiin saamaan noita elävänä kiinni niin eikun kokkoon vaan, varoitukseksi toisille mahdollisesti ilkitöitä hautoville lajitovereilleen. Saattaa hyvinkin olla että juuri tässä oli syy noitien kokkokammoon. Oli miten oli niin armotonta oli ammoin meno ja lyhyestä virsi kaunis.

Aikamme trullit ja noidanpoikaset ovat vaarattomia. Persoja karkeille. Kun ne kasvavat isoksi eivät ne lähde luudalla hurjastelemaan ja pahojaan tekemään vaan muuttuvat he herttaisiksi ja sävysiksi perheenäideiksi ja siveiksi vanhoiksi piioiksi.

Ei tee pahojaan mutta jotain salaperäistä on katseessa

Heli Laaksonen Kuutamoruno

Kerran luin Heli Laaksosen runon ja yritin sitä täälläkin tulkita. No nyt luin toisen, tämä oli paljon kinkkisempi mutta yritän ymmärtää mistä tässä on kysymys. Helppoa se ei ole, ensilukemisen jälkeen en ymmärtänyt yhtään mitään. Enkä tiedä että sainko tolkkua useammankaan lukemisen jälkeen.

Miksi Heli Laaksonen kiinnostaa? Päällimmäinen syy alunalkujaan on tämä mainio murre, kerrassaan kiehtovaa se on. Toinen on runoilijan energisyys, eloisuus ja elämänmyönteisyys, telkkarissa olen nähnyt. Ehkä vielä sekin tässä painaa että naapurustossani on hyvä tuttava, varsinaissuomalainen, hänen johdatuksellaan olen tähän hassunkuriselta kuulostavaan murteeseen tutustunut.

Rakkausrunohan tämä lienee. Päällisinpuolin kai kertoo miehen ja naisen peruseroista niinkuin ne usein ovat, mies elää mutkattomasti hetkessä ja toiminnassa yhtä asiaa kerrallaan, nainen  romanttinen sielu etsiskelee arkeensa juhlahetkiä, pieniä pilvilinnoja.

Ko
kysyn kuut kattoma
miäs sanno et mää olen sen jo nähny

Mainio johdanto runon teemaan, lyhyt ja osuva

Onko 400 mailia lyhyt vaiko pitkä matka riippuu siitä
mikä tien päässä odottaa

Olen luvanu aja 400 maili hänen tykös
lokakuises yäs
heittä viimesi omeni ikkuna
hän on käskeny
valkkama semmossi piänemppi sit.

Isojen ja pienten omenoiden synty on kaunis.  

Tällaista se rakkaus naisella teettää, noin vain 400 mailia yössä ei meinaa mitään. Tällaisen matkan saattaa kyllä miehenpuolinenkin ajaa jos on nuori ja suhde vasta lupaavalla ruusunpunaisella nupullaan.

Mies on kuitenkin realisti, jalkansa raskaasti maassa rakkaudenkin hetkillä. Ei pidä tuhlata suurimpia omenoita, ne syödään. Ja rikkikin saattaisi klasi mennä kun isolla omenalla nakkaa pitkän ajon jälkeen täyttymyksen kiihkossa.

Klasi läpi näky et seura kiakko
näyttä sormillas mul merkei:
6-1! Mee johreta!

Peli jälkke
tule ulos ja meina
et pihakuus o jo siirtyny kuu ette
mitä sää siäl viäl katot?

Tässä sitä miehen yhteen asiaan kerrallaan uppoutumista kauniisti ilmaistuna, keskittymistä. Muisti mokoma turjake tuon kuujutun kuitenkin, mutta pökkelö mikä pökkelö, ei ymmärrystä mikä mitä se nainen siltä kuun katselemiselta toivoo. Mutta nainen on kärsivällinen hän ymmärtää että näin se vain on luonto järjestänyt.


Mun kiukkun ja harmin sula siin samas
ko hän kasta munt
aurinkonukkaöljys ylt päält
ja kääntele paistinpannul rapiaks.

Ja tässä runon herkin kohta, herranjestas miten osaa runoilija sanansa laittaa. Kuuna päivänä en ole näin kaunista ja sattuvaa rakkausrunon loppukohtausta lukenut. Herkullisten vertausten ja mielikuvien kautta kiteyttänyt toisistaan tykkäävien ihmisten pienen
tarinan.

Jaa-a, ymmärsinköhän yhtään, raapaisinko vain pintaa. Karu ja yksioikoinen kykyni tulkita ja nauttia, heittikö runoilija kohdallani helmen porsaalle?

Leena Lander Syyspastoraali

Aidat olivat puusta 1600-luvulla

Olen lukenut pari kolme Leena Landerin myöhempinä aikoin kirjoittamaa kirjaa, pitänyt niistä ja arvostan häntä aika korkealla nykyisten kirjailijoittemme monenkirjavassa joukossa.
Nyt sattui niin että kirjastoni poistomyynnistä ostin viidelläkymmenellä sentillä hänen esikoisteoksensa, Syyspastoraalin. Heräsi halua lukea kuinka ponnisti tämä oivallinen kirjoittaja tulevaan ammattiinsa.

Kaikkeen mitä nyt sanonkin tulee suhtautua suurella varauksella. Kirjoitan näet ikäänkuin suulla suuremmalla, kielellä jota kuuluisi käyttää vain ihan oikean kirja-arvostelijan. Sellaisen jolla on taustanaan teoreettista tietoa kirjallisuudesta, älyä ja kokemusta ymmärtää kielen koukerot, rytmit, rakenteet ja ihmismielen salat.

Kirkonmies

Musikantti, barokin taitaja

Kirja on julkaistu vuonna 1982 eli kirjailijan ollessa 28 vuotias. Historiaan 1650 luvun Suomeen  sijoittuvassa romaanissa rakkaudern asiat ovat keskiössä, toki myös runsaasti toimintaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.. Paljon kirjassa on ajankuvia, ammoinen sääty-yhteiskunta, ankara paikka tavallisen maalaisen asustaa. Noituus oli silloin osa arkea, kirkko oli vahva vaikuttaja niin maallisissa kuin hengen asioissa. Naisen asema oli huono, tai pitäisikö sanoa että oli nykymenoon verrattuna enemmän "tuurin peliä", mihin säätyyn sattui tyttö syntymään, millainen mies lankesi osakseen.

Sikaporsas oli suosittu eväs noina aikoina

Oppikirjamaisia aineksia siis vahvasti mukana mutta rakkausromaanista on kysymys. Juonen, romantiikan ja jännityksen vuoksi tätä uskoakseni useimmat ovat lukeneet. Tällä saralla paljon tunnetumman ja tuotteliaamman suomalaisen Kaari Utrion kirjan tunnustan kerran, siis vain yhden kirjan lukeneeni ja ainekset siinä olivat pitkälti yhteneviä Syyspastoraalin kanssa.

Huumorikin pilkahtelee, säästellen mutta kutkuttavasti. Aivan erityisesti nautin kohdista joissa osallisena oli erään päähenkilön koira, vähän irroittelee kirjailija tämän elikon avulla. Ei ole tosikko tämä krjailija.

Siinä ankara isäntä

Kovin mustavalkoisia ovat kirjan henkilöt, hyviä tai pahoja läpeensä. Mutta niin kai sen on viihdekirjan kohdalla oltavakin, saattaisi muuten kiireinen tai pinnallinen lukija työlästyä ja jättää kesken. Paha saa kirjassa aivan kohtuullisesti palkkaansa, ääripäinä että puukolla tapetaan, toiset säästetään elämään mutta synkästi katuvina tai elämänsisältönsä menettäneinä. Kyllähän siinä joku syytön ja hyväkin tulee nirhatuksi mutta näin varmaan uskottavuuden vuoksi, ajat olivat tuolloin kovia, oikeudenkäynnit olivat lyhyitä.

Ruotimummot

Juoniahan ei saisi paljastaa mutta kun arvaan että tätä ei kovinkaan moni tule lukemaan  niin sanon että kirjan jännittävä loppu on aivan herkku happy endien ystäville. Hermojaa raastavien vaiheiden jälkeen sankaripari saa toisensa ja jää mielikuva että kaikki ainekset ovat koossa että eläisivät yhdessä elämänsä onnelisina hamaan loppunsa asti kuin saduissa konsaan.

Sanoisin omana mielipiteenäni että paljon parempaa toimintatekstiä kun nykypäivän runsaslukuiset dekkarit, joissa mässäillään raalla väkivallalla ja setvitään loputtomasti ja pinnallisesti päähenkilön, poliisin tai salapolisin arkea, stressiä, kiirettä, perheongelmia ynnä muita ongelmia.