Leena Lander Syyspastoraali

Aidat olivat puusta 1600-luvulla

Olen lukenut pari kolme Leena Landerin myöhempinä aikoin kirjoittamaa kirjaa, pitänyt niistä ja arvostan häntä aika korkealla nykyisten kirjailijoittemme monenkirjavassa joukossa.
Nyt sattui niin että kirjastoni poistomyynnistä ostin viidelläkymmenellä sentillä hänen esikoisteoksensa, Syyspastoraalin. Heräsi halua lukea kuinka ponnisti tämä oivallinen kirjoittaja tulevaan ammattiinsa.

Kaikkeen mitä nyt sanonkin tulee suhtautua suurella varauksella. Kirjoitan näet ikäänkuin suulla suuremmalla, kielellä jota kuuluisi käyttää vain ihan oikean kirja-arvostelijan. Sellaisen jolla on taustanaan teoreettista tietoa kirjallisuudesta, älyä ja kokemusta ymmärtää kielen koukerot, rytmit, rakenteet ja ihmismielen salat.

Kirkonmies

Musikantti, barokin taitaja

Kirja on julkaistu vuonna 1982 eli kirjailijan ollessa 28 vuotias. Historiaan 1650 luvun Suomeen  sijoittuvassa romaanissa rakkaudern asiat ovat keskiössä, toki myös runsaasti toimintaa, vauhtia ja vaarallisia tilanteita.. Paljon kirjassa on ajankuvia, ammoinen sääty-yhteiskunta, ankara paikka tavallisen maalaisen asustaa. Noituus oli silloin osa arkea, kirkko oli vahva vaikuttaja niin maallisissa kuin hengen asioissa. Naisen asema oli huono, tai pitäisikö sanoa että oli nykymenoon verrattuna enemmän "tuurin peliä", mihin säätyyn sattui tyttö syntymään, millainen mies lankesi osakseen.

Sikaporsas oli suosittu eväs noina aikoina

Oppikirjamaisia aineksia siis vahvasti mukana mutta rakkausromaanista on kysymys. Juonen, romantiikan ja jännityksen vuoksi tätä uskoakseni useimmat ovat lukeneet. Tällä saralla paljon tunnetumman ja tuotteliaamman suomalaisen Kaari Utrion kirjan tunnustan kerran, siis vain yhden kirjan lukeneeni ja ainekset siinä olivat pitkälti yhteneviä Syyspastoraalin kanssa.

Huumorikin pilkahtelee, säästellen mutta kutkuttavasti. Aivan erityisesti nautin kohdista joissa osallisena oli erään päähenkilön koira, vähän irroittelee kirjailija tämän elikon avulla. Ei ole tosikko tämä krjailija.

Siinä ankara isäntä

Kovin mustavalkoisia ovat kirjan henkilöt, hyviä tai pahoja läpeensä. Mutta niin kai sen on viihdekirjan kohdalla oltavakin, saattaisi muuten kiireinen tai pinnallinen lukija työlästyä ja jättää kesken. Paha saa kirjassa aivan kohtuullisesti palkkaansa, ääripäinä että puukolla tapetaan, toiset säästetään elämään mutta synkästi katuvina tai elämänsisältönsä menettäneinä. Kyllähän siinä joku syytön ja hyväkin tulee nirhatuksi mutta näin varmaan uskottavuuden vuoksi, ajat olivat tuolloin kovia, oikeudenkäynnit olivat lyhyitä.

Ruotimummot

Juoniahan ei saisi paljastaa mutta kun arvaan että tätä ei kovinkaan moni tule lukemaan  niin sanon että kirjan jännittävä loppu on aivan herkku happy endien ystäville. Hermojaa raastavien vaiheiden jälkeen sankaripari saa toisensa ja jää mielikuva että kaikki ainekset ovat koossa että eläisivät yhdessä elämänsä onnelisina hamaan loppunsa asti kuin saduissa konsaan.

Sanoisin omana mielipiteenäni että paljon parempaa toimintatekstiä kun nykypäivän runsaslukuiset dekkarit, joissa mässäillään raalla väkivallalla ja setvitään loputtomasti ja pinnallisesti päähenkilön, poliisin tai salapolisin arkea, stressiä, kiirettä, perheongelmia ynnä muita ongelmia.