Lauhavuori

Lauhavuoren kansallispuisto sijaitsee Isojoen  ja Kauhajoen rajamaastossa. Se on luontonsa ja geologiansa puolesta omanlaisensa, eroaa ympäristöstään. Lauhavuoren korkein kohto (231 m) on yksi Etelä Suomen korkeimmista kohdista.

Aivan pienen kierroksen siellä kävelin, hyvin merkityn Rantapolun joka lähtee Lauhavuoren näkötornilta.

Sää suosi, kannatti lähteä. Metsissä ja luonnossa viihtyvälle paljon nautittavaa.

Ruskeaa ruskaa aamupäivän auringossa

Selfie

Jäkälää on runsaasti. Paliskunnan tänne voisi perustaa, ruokaa riittäisi mittavammallekin porotokalle. Susia ja ahmojakin harvassa ja vähän lunta talvella, helppo olisi poron kapsutella jäkälät lumen alta esiin.

Muurahaisten kekoja on runsaasti, ihmekkös tuo kun neulasia pesien rakenteluun riittää.

Kansallispuistossa kun ollaan niin puut saavat kaatua luonnon ehdoilla ja jälki on sen mukaista, aitoa alkuperäistä luontoa.

Yksi kuva myös insinööritieteestä. On rakennettu Lauhavuorelle näkötorni, puusta tehty.

Jos jaksaa reilut sata askelmaa torniin kavuta niin näkymät kyllä palkitsevat

Lauhavuorelta löytyy myös hienno rakka alue. Karua kauneutta.

Rakkavyön ylitse on luontopolulle rakennettu puinen käytävä kohtaamispisteineen. Kuriositeettina kerron että kaksi vuotta sitten kun myös vaeltelin näissä maisemissa oli tässä istuskelemassa ryhmä koululaisia. Palavasieluinen opettaja kertoi innoittavasti tapahtumista jotka ovat johtaneet tämä kivikon syntyyn niin oli innoissaan että ei havainnut että valtaosa oppilaista näpläsivät älypuhelimiaan kuulokkeet korvilla.

Kyllä Lauhavuoren maisemiin kannattaa lähteä, luonnosta, metsistä kiinnostunut ei varmasti pety. Jos on syysaikaan liikkeellä tarjoutuu myös mahdollisuus puolukoiden ja suppilovahveroiden keruuseen.

Lauhanvuori Isojoella

Syksyistä viikonloppua Isojoen Lauhanvuoren kansallispuistossa.

Pohjanmaan tasamailla kohoaa ja on se yksi Länsi-Suomen korkeimmista paikoista. Mielenkiintoisen monimuotoinen maasto ja luonto ihmisen vaellella. Hermot lepuuttuvat ja mieli avartuu jäkäläisillä mäntykankailla kulkiessa  aarnimäntyjen vuosisataisessa huminassa. Tarjolla myös lähteitä, rakkakivikkoja, soisia allikoita ja puroja ihmeteltäviksi.

Jäkälä, sumusta pehmeä, on ihastuttanut pienemmät vaeltajat.  Pikku palkisen tänne voisi perustaa, riitäisi evästä ainakin pienemmälle tokalle.  Hekkumoissaan uskoisin poron olevan  kun tällaiset jäkälät näkisivät.

Sumusta nousee näkötorni, yli 20
metriä korkea, n 120 askelmaa

Tätä lenkkiä suosittelen hänellekin kuka ei
ole varsinainen vaeltaja. Lähtö ja maali
näkötornin juurella.

Kansallispuitossa kun ollaan niin luonnon kellistämät puut saavat jäädä arvokkaasti luonnon kiertokulkuun

Rantapolulla

Aamun usvaista, havumetän tuoksuista, kosteaa ilmaa on helppo hengittää

Polkuja puistossa on yli neljäkymmentä kilometriä

Kuusikko

Ruskea ja runsas on sananjalkojen ruska

Kangasrouskuja kankahalla

Uskoisin että palokärki on
tämän kelon tyvellä vieraillut

On siinä kivi poikineen, muinaisen järven rantakivikkoa. Kuin Lapin rakkaa konsaan.

Oli opettajakin tuonut koululaisia tutustumaan
Lauhanvuoren luontoon

Kotimatkalla poikettiin aterialle uinuvaan Kaskisten viehättävään kaupunkiin, taannoisen mestarihiihtäjän Arto Koiviston Sininen Uni nimiseen paikkaan meren äärellä. Ihan tilanteeseen sopiva sopiva valinta sikälikin että mies on lähtöisin Isojoelta, Lauhanvuoren maisemista.

Metsästäjän voileivät siinä syötiin ja vallan olivat hyviä, kielen meinasivat kerrassaan mukanaan viedä. Runsas sienikastike oli aivan super, vieläkin kertyy makeaa vettä suuhuni kun sitä muistelen. Arto itse omin käsin ateriat valmisti, kokin ammatin kertoi omin avuin tykönään opiskelleensa. 

Mainio isäntä muutenkin, varmaan puolisen tuntia lounaan jälkeen poristiin. Esitteli isäntä hienoja vierastilojaan ja kertoili jouheasti elostaan. Virtaa on äijässä vielä aivan mahdottomasti, on kokki, savustaa kalat, harrastaa hierojan tointa, pyöräilee, hiihtää, kokeilee uusia reseptejä ja suunnittelee ravintolaansa uusia krumeluureja.

Rokua

Tänään ollaan Rokualla kansallispuiston tuntumassa, tihkusateessa, hapekasta mäntykankaiden ilmaa hengitellen.

Tällaista on täällä metsä. Jäkälää kasvavaa mäntykangasta. Jääkauden jäljiltä kumpuilevaa.

Saarisen lammen kota. 

Ei pääse täällä eksymään, reittejä riittää monenmittaisia. Itse  samosin  peninkulman verran.

Näkyykö metsää puilta? Sata vuotta ja tässä humisee komea hongikko.

Olisi täällä porolla olot, jäkälää riittää. Vain kohtuullisesti itikoita, karhut ja sudet harvassa, kotkia ja ahmoja ei nimeksikään.
Tarkkasilmäinen luonnonystävä näkee surukseen kuvassa raiskion, rahanahnaudessaan on ihminen muuttanut puut mammonaksi tällä kohtaa.

Poronkin toki näin mutta aitaukseen se polo oli teljetty.