Kasvit ja kiviseinät

Näiden kuvien teema lienee että kovaa kiveä, seiniä ja muureja somistavat usein vihreät kasvit. 
Italiassa nämä on kuvattu lämpimän lokakuun aikana. Eihän nämä mitään valokuvataiteen riemuvoittoja ole, kuvaajan taidot ja toikkoinen luonteenlaatu olleet tässä suhteessa rajoittavana tekijänä, mutta kotitekoinen pyrkimys onkin ollut liittää itse jostain syystä tykkäämäni kuvaan siihen liittyvää ääneen ajattelua.
Syistä joita en pysty erittelemään minua kiehtoi Laziolaisten kaupunkien ikivanhat rakennukset, rosoiset, ajan karhentamat pinnat, rispaantuneet niinkuin on julkisivu omalla kohdallakin. Puisia ovia lukuunottamatta kaikki on kiveä ja laastia, kovaa ja karua. Mukavasti vihreät kasvustot, asukkaiden istuttamat ja luonnonvaraiset pehmentävät kokonaiskuvaa. Näihin ihastuin, katselin ja tuijottelin, mieluisimmista näkymistä otin sitten kamerallani kuvia.

Portaat kotiovelle, kaide on korvattu viherkasveilla. Seinät ovat aikojen saatossa saaneet mielenkiintoisia värejä. Tässä kiehtoo minua sekin että mennään ylöspäin - kotiin.

Pieni parveke nurkassa. Kaareva peili auttaa autoilijaa ahtaassa risteyksessä mutta on se jotenkin kummallinen, vaikea tunnelman kannalta, uudemmasta maailmasta.

Mistä mennään ja minne tullaan? Kuka asuu numerossa 4? Mikä on tuo kasvihuoneen näköinen toisessa kerroksessa taustalla? No kasvit kuitenkin ovat saaneet rakkautta ja vettä.

Niinkuin muurilla olisi tukka, kutrit villisti pörhöllään laskeutuvat

Kasvussa on voimaa, ei tarvitse aina olla muhea multa mistä ponnistaa, muurin kolokin riittää, hieman aamun kastetta ja jokunen auringonsäde. Ihmetelkäämme, ottakaamme esimerkkiä.

Pieni poika kulki tästä ohi, pysähtyi, melkein sieluni silmin näin kuinka hän mielikuvitteli  maailman tuon oven taakse. Se on salainen maailma johon minulla ei ole pääsyä.

Arleena S:n blogista lainasin tähän runon

Muuriksi ladotut kivet

ottavat vastaan pysähtyneet,

kuuntelevat,

kätkevät salaisuudet,

lohduttavat.
Kosketa pintaa,

tunnet virtaavan voiman

pyyhkäisevän lävitsesi.

Melkein kuin Eedenistä

Köynnökset laittavat varjojansa oviin, lukittuihin. Liekö siellä takana jotakin mikä ei päivänvaloa siedä? Avataanko kolkuttavalle?

On ollut pyykkipäivä, kirjopyykistä näytää olevan kysymys. Asiantuntiaja en ole mutta luulottelen että vapaassa tuulessa vihreiden kasvien keskellä kuivatellut vaatteet ovat parempi kantajansa mielelle ja keholle  kuin jossain sähkökoneesa tehokuivitetut.

Ei nyt pihakoivu mutta kotipuu se kuitenkin on. Karu olisi piha ilman sen varjoja ja tuulten suhinaa lehvistössään. Ehkä pieni lintukin pesänsä rakentanut oksanhaaraan.

Parveke kiinnitää silmän, tai sitten nämä köynnökset. Kauneus tai moni muukin on siinä silmässä millä katsoo. Puusilmä näkee vain huonoon kuntoon perstuneen seinämän.

Jos asustaisin Italiassa niin tällaisen pation haluaisin lähelleni, penkille istua ja mietiskellä pitäisi vielä  jostain tila löytyä.

Punainen tupa ja perunama, pelargoniat ja kukkamaakin, mutta jos tilaa ei ole niin hyvä näinkin.

Tämä patio saattaa jo jonkun katsannossa mennä vähän överiksi, toinen taas tuumaa että oikein hyvä näin.

Eivät nämä muovikukkia, seinään liimattuja ole. Suomessa ei ole näin, me nautimme talven kylmästä  kuulaudesta, neljästä vuodenajasta. Kasvit sen ymmärtävät, maassa maan tavalla.

Tässä lähistöllä asunee mummeli, herttainen, kadun varrelle asetellut satunaisen ohikulkijan iloksi kukkasia. No toki mummo ymmärtää ettei kaikki näitä ymmärrä, mutta toive että yksikin ilahtuu, siinä on mummeli ilo

Ruska

Kyllä tässä tunnelma ankea on, ei sille mitään mahda.

Etruskit ovat ensimmäisinä näitä portaita astelleet,itse ovat rakentaneet. Noina aikoina ei kaiteita harrastettu, liekö monikin rappusilta alas vuosiatojen saatossa mätkähtänyt.

Siinä on kontrasti , ikkunasta syösksyy vihreä ryöppy vihreää elämän voimaa, kuin putous, seinä on kuollut ja kivinen, kova, aika sen hampaillaan koristellut

Tuo karu kasvumaa
ei saata lannistaa
sen sielua niin ylpeää ja kuumaa

Orvokkini tummasilmä
kultasydän pieni