Muistelmia autiosta talosta

Siitä on jo vuosia, vaeltelin Keski-Ruotsissa, se paikka oli lähellä Norjan rajaa. Suuren järven rannalta lähdin nousemaan tunturin kuvetta. Oli sellaista rantapöheikköä, vaikeakulkuista, koivua ja pajua kasvoi tiheässä

Tuli sitten eteeni aukeampi paikka

Ikäänkuin vanhaa peltoa jonka kukat ja heinät olivat vallanneet

Kohtapa osuikin silmiini ikivanha talo, hirrestä veistetty, hyljätty. Valkoinen sammala kasvoin katolla. Äkkiä eteen tulleena näky oli hätkähdyttävä.

Taloa ulkopuolelta kiertelelin, katselin, kummastelin. Vaikka oli kaunis aurinkoinen keskipäivä, tunnelma oli unenomainen. Kontrasti vehreän luonnon ja kuolleen talon välillä oli suuri, sen aisti ihminen

Auringon polttama tervainen keloseinä on kaunis, sen väri,  muodot
raot. Silittelin varovasti, lämpö kulkeutui luihin ja
ytimiin, tuli hyvä olo

  

Lintu oli laittanut pesänsä nurkkahirren päälle, maailmalle olivat jo
pennut lähteneet. 

Verhot porstuan ikkunalla, hauraat kuin hämähäkin seitti, ajan hampaan puremat.

Sanomalehdillä oli muinainen asuja eteisen seinää tapetoinut. Satunainen kulkija tovin lueskeli, varjo vain jäi

Kumman haikea oli mieli kun matka jatkui. Sinne se jäi, salaperäinen talo.

Pitkään arvuuttelin mielessäni talon tarina.  Koska ja ken oli rakentanut, koska ja miksi oli hylätty.

Millaista oli ollut asujainten arki ja pyhä, onnenhetket, surut ja murheet.