Sattui että aamukävelylläni löysin pienen nahkasalkun puistonpenkin takana olevasta pensaasta. Se repsotti rumasti avoimena, ei sitä oltu yritetty kätkeä tai piiloon laittaa olipahan vain heitetty pensaaseen. Koska paikalla ei näkynyt muita kulkijoita uteliaisuuteni voitti luontaisen häveliäisyyteni
ja hain salkun pusikosta. Hienoa, pehmeää keskiruskeaa nahkaa se oli, ei mitään halpakauupasta ostettua rihkama jäljitelmää. Salkku oli tyhjä lukuunottamatta sinikantista kirjaa, avasin sen ja totesin että kyseessä on päiväkirja. Mustekynällä kirjoitettu, käsiala oli kaunista, hieman vasemmalle kallistuvaa, helppolukuista.
Kun salkussa ei päiväkirjan lisäksi muuta ollut päättelin että se on ryöstetty tai sitten sen omistaja on sen johonkin hetkeksi silmistään jättänyt ja pitkäkyntinen on iskenyt. Rosmo on ottanaut salkusta mahdollisen arvotavaran omaan käyttöönsä, silmäillyt ehkä pälyilevillä varkaan silmillään päiväkirjaa ja todennut itselleen arvottomaksi. Ei ehkä edes ole ymmärtänyt kieltä jolla kirjaa oli kirjoitettu.
Koko illan lueskelin muisteloita, matkapäiväkirjaa Kanarialla koetusta ja nähdystä. Sivuille oli liimattu myös teksteihin liittyviä valokuvia.
Tähän nyt poimin alle tarinan joka oli päivätty tapahtuneeksi 23.11.2012.
Sattui niin että päivänä muutamana Kanaria seikkailullamme kulkeuduimme kammottavan jyrkillä ja korkeilla vuorilla sijaitsevaan Artenaran kylään.
Päivä oli jo pitkällä, paljon kävelty, ajeltu pienellä vanhalla homeenvihreällä Clio vuokra-autollamme vuoriteitä henkeämme pidätellen. Oli virinnyt retkueemme jäsenille tässä menossa keskimääräistä kovempi nälkätila. Rohkeasti astuimme sisään paikalliseen ruokalaan. Ei ollut menussa englannin sanaa puhumattakaan suomenkielestä, ei auttanut kun vain pokkana nälän heikottamina tehdä tilaukset, asetimme kukin vuorollaan sormen satunnaiseen kohtaan hiirenkorvaiselle rasvaläikkien täplittämälle ruokalistalle ja siinä oli tilaus.
Ja voin vakuuttaa että nälkä lähti, annokset olivat lievästikin sanottuna mittavia ja myös maittavia. Tarkkaan emme tiedä mitä söimmme, emme ehkä haluakkaan, saattoi olla kaniinia, sikaa tai paikallista lintua sekä meille tuntemattomia juureksia ja kasviksia.
Kuvan mojo perunat toki olivat tuttuja ja maukkaita, olisiko ollut lajike joku Siikli perunan sukuinen, eikä mojokastikkeessa oltu yrttejä ja kynsilaukkaa säästelty. Jokaisen suupalan jälkeen oli pakko puhallella, henkeä haukkoa. Olin jopa näkevinäni vihreänkarvaan huurun häivähtävän ajoittain hengityksessäni mutta saattoi se olla näköharhaakin johtuen voimakkaista makuelämyksistä.
Jälkiruuaksi onnistuimme sattumoisin tilaamaan makeaa, kerrassaan suussa sulavaa piirasta. Naapuripöytään asettuneet englannintaitoiset Kanarian ihmiset selittivät tietoja piirakasta udellessamme. Kyseessä oli kuulemma paikallinen erikoisuus ja arvostettu herkku, satoja vuosia vanha tarkoin ulkopuolisilta varjeltu resepti. Tortun nimi oli dulce vida, suomeksi kai suunnilleen makea ja lämmin puikeahko hedelmäpiiras. Paikalliset olivat niin ylpeitä tästä imelyydestään että edustavalla paikalla kylän torin laidalla olevaan patsaaseen oli kuuluisa kivenhakkaaja sen lempeän hahmon ikuistanut ohikulkijoiden ihastella. Kalkutellut meisselillään taiteilijan olennaisen näkevällä silmällä ja herkällä kädellä vielä melkein lämpimään tulivuoren ydinkiveen piiraan pehmeät ja kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin salaperäiset muodot.
Saattoipa tietysti olla niinkin että veistos olikin ikäänkuin mainos, piiloviesti joka herätti katsojassaan halun ja nälän tunteen, ohjasi askeleet läheiseen ravintolaan nautiskelemaan oman piiraansa kahvin tai valkoviinilasin kera.
 |
DULCE VIDA |
