Sormiemme nimien synty

SORMET

Tämä on kertomus siitä miten sormet ovat saaneet nimensä suomenkielessä.

Aikojen alku, hetki antaa sormille nimet

Kaikki tämä tapahtui tuhansia vuosia sitten. Suomalaisten kantaisät vaeltelivat vielä Siperian mittaamattomilla selkosilla tietämättöminä kaukana odottavasta Suomi nimisestä paikasta.
Niiltä jalkojensijoiltaan olisivat pakanneet yksinkertaiset tarvekalunsa kontteihinsa ja ottaneet suunnan kohti länttä jos vain olisivat arvanneet mikä ihmeellinen maa heitä siellä odotti. Olot Sipirjanperällä olivat karut ja totiset niihin aikoihin, jos lie ovat vielä nykyäänkin.

Suomen kieli kuulosti silloin tyystin erilaiselta kuin nyt. Enimmin olivat sanat lyhyitä, tylynkuuloisia urahduksia ja mussahduksia. Paljon piti vuosia vielä kuluman ennen kuin vaikkapa sana "keskioulut" oli hioutunut nykyiseen soljuvaan kieliasuunsa, silloin ilmaisivat saman asian murahtamalla juoman laadusta riippuen "kryhm" tai "kruhm". Kirves oli "hru", suokuokka "stoha", pesässään kuorsaavasta vanhasta äreästä naaraskarhusta sanottiin ykskantaan "ta horo kurpata".

Ihmiskäden sormilla oli pitkät ja vaikeat nimet. Muudan samaani oli muinoin päässyt ne hämäräperäisissä olosuhteissa vaivihkaa ristimään. Ei tiedetä oliko äijä ollut sekaisin kärpässienipunssista vai oliko antanut nimet silkkaa pirullisuuttaan. Useimmille oli kerta kaikkiaan mahdotonta lausua sormien nimiä oikein ja lapsilta kului vuosikin ennen kuin oppivat nimet jotenkuten auttavasti ulkoa.

Esimerkiksi pikkusormi oli "huitisuitiajullaallaa" ja peukalo "halipaturtseliholapatahaa". Siinä oli hidasliikkeisellä alkusuomalaisella tenkkapoo ja kieli pahasti krampissa kun äkkiä yritti kaverille rakennustyömaalla viestittää että nosta nyt keles ja äkkiä sitä kymmenen tuuman kelohirttä kun minulla on halipaturtseliholapatahaa sen alla jumissa.
Asiantila oli kiusallinen ja päätettiinkin että seuraavaan mammutinmetsästyslupakokouksen jälkeen välittömästi virallisesti valitaan ja julistetaan sormille uudet, paremmat nimet. Ihmisiä velvoitettiin tuomaan palaveriin omat ehdotuksensa ikään kuin keskustelun pohjaksi. Suvunvanhin oli uhkaavasti viitannut tervaan, höyheniin ja lisäveroihin jos ken ei täyttäisi nimenkeksimisvelvollisuuttaan. Se oli useimmille tuskien ja kärsimysten aikaa, sattui vielä pitämään tavallista ankarampaa talveakin sinä vuona. Monta miespolvea myöhemminkin vielä muisteltiin tuota aikaa kylmän sormitalven nimellä. Jukolan veljesten lukemaan oppiminen oli pientä ja kevyttä näpertelyä verrattuna tähän tuskaiseen ponnisteluun. Jurolle ja murjottamiseen taipuvaiselle kantaisällemme tämäntyyppinen aivovoimistelu oli kerrassaan vierasta. Mieluummin olisi munasillaan muurahaispesässä määräajan istunut jos olisi valita saanut.
Mutta kuuliaisia olivat, esivallan tahtoon taivuttiin jo silloin. Monet ottivat käskyn jopa niin kirjaimellisesti että keksivät eri nimet sekä oikean että vasemman käden sormille, toiset taas antoivat etu ja sukunimet. Löytyi tosin myös kelmejä ja vastuutaan pakoilevia joukosta, muudankin laiskanpulskea nahkapeitturi Mynhiperän kylästä lateli peukalosta aloittaen sormien nimiksi "Sah", "Ti", "I", "Lom" ja "Me". Useimmat ottivat kuitenkin tehtävän rangaistuksen pelossa vakavasti, kokien myös tilanteen juhlalliseksi ja ainutkertaiseksi, ei sormia sentään joka päivä uudestaan nimetä. Olisihan se komeaa jos ihan itse keksitty nimi tulisi valituksi, vaikkapa vain kaikkein pienimmälle sormelle. Voisi vanhana paappana lapsenlapsille muina miehinä kehuskella että se on sinunkin kädessäsi yhdellä sormella ukin antama nimi.

Siinä ne ovat vaskeen valettuna, ihmissormet

Oheisen muutamia tyypillisiä näytteitä kokoukseen tuoduista ehdotuksista:
pikkusormi: pyörmä, spril, aihatin, lipsa, sasse
nimetön: hohii, jotok, nääs, nippuri, sille
keskisormi: jorothin, pishin, oklu, si
etusormi: vilkas, tökkimäh, viisas, hä
peukalo: se, lusma, potra, vinkel

Nimiä kertyi suuret määrät, eikä sitten vahingossakaan kahta samaa ehdotusta yhdellekään sormelle. Tilanne oli vaikea, vaikka toisaalta se oli tuttu, sillä näin onnettomasti kävi jo muinoin useasti kun piti yhteisistä asioista päättää. Kaikilla oli oma selkeä käsityksensä asiasta kuin asiasta ja siitä pidettiin viimeiseen asti kiinni.

Pari viikkoa kinasteltiin nimistä, kaikki kehuivat omiansa ja moittivat toistensa ehdotuksia. Kukaan ei hyväksynyt naapurin ehdotusta. Suvunvanhin totesi lopulta ettei hommasta tule mitään ja asetti yhdeksän hengen työryhmän nimeämään sormet. Sattui tähän komiteaan osumaankin useita suomalaisen virkamiehen kantaisiä, pitkäpiimäisiä ja partaisia turjakkeita, yhtään naisenpuolta ei raatiin sattunut. Pitkään miettivät ja kinastelivat, kustannuksia kaihtamatta käyttivät apuna konsulttejakin, pyytelivät lausuntoja sieltä ja täältä. Kävivätpä opinto-matkoillakin tutustumassa joidenkin naapurikansojen sorminimiöihin. Tämän peräänantamattoman työn ja lukuisten äänestysten tuloksena määrittivät nuo leikittömät uroot nimet sormillemme, nämä meille tutut edelleen käytössä olevat.

Näin jälkeenpäin tekisi mieli arvostella, että olivatpa jäykkää ja yksioikoista porukkaa, antoivat sormille tylsiä ja arkisia nimiä, itsellä eivät eväät parempaan riittäneet ja heimolaisten värikkäistä ehdotuksista eivät muka soveliaita löytäneet. Yksi poikkeus toki löytyy, ihmiskäden suurin ja voimakkain sormi, sille tunnetusti antoivat nimeksi peukalo. Hyväntuntuinen ja omaperäiseltä kuulostava nimi jonka synnyttämiseen luulisi tarvitun luovuutta ja mielikuvitusta. Tällekin nimelle löytyy ikävä kyllä arkinen ja raadollinen selitys. Sattui nimittäin olemaan paikallinen mahtimies, suuresti pelätty ja syvään kumarrettu suvunvanhin nimeltän Uiljam Urguth Peughalo.

Uutuuttaan hohtavat sormet, hyvä on siinä kotiloiden olla

Muudan tarina rikoksen uhrin päiväkirjasta

Sattui että aamukävelylläni löysin pienen nahkasalkun puistonpenkin takana olevasta pensaasta. Se repsotti rumasti avoimena, ei sitä oltu yritetty kätkeä tai piiloon laittaa olipahan vain heitetty pensaaseen. Koska paikalla ei näkynyt muita kulkijoita uteliaisuuteni voitti luontaisen häveliäisyyteni
ja hain salkun pusikosta. Hienoa, pehmeää keskiruskeaa nahkaa se oli, ei mitään halpakauupasta ostettua rihkama jäljitelmää. Salkku oli tyhjä lukuunottamatta sinikantista kirjaa, avasin sen ja totesin että kyseessä on päiväkirja. Mustekynällä kirjoitettu, käsiala oli kaunista, hieman vasemmalle kallistuvaa, helppolukuista.

Kun salkussa ei päiväkirjan lisäksi muuta ollut päättelin että se on ryöstetty tai sitten sen omistaja on sen johonkin hetkeksi silmistään jättänyt ja pitkäkyntinen on iskenyt. Rosmo on ottanaut salkusta mahdollisen arvotavaran omaan käyttöönsä, silmäillyt ehkä pälyilevillä varkaan silmillään päiväkirjaa ja todennut itselleen arvottomaksi. Ei ehkä edes ole ymmärtänyt kieltä jolla kirjaa oli kirjoitettu.

Koko illan lueskelin muisteloita, matkapäiväkirjaa Kanarialla koetusta ja nähdystä. Sivuille oli liimattu myös teksteihin liittyviä valokuvia.

Tähän nyt poimin alle tarinan joka oli päivätty tapahtuneeksi 23.11.2012.

Sattui niin että päivänä muutamana Kanaria seikkailullamme kulkeuduimme kammottavan jyrkillä ja korkeilla vuorilla sijaitsevaan Artenaran kylään.

Päivä oli jo pitkällä, paljon kävelty, ajeltu pienellä vanhalla homeenvihreällä Clio vuokra-autollamme vuoriteitä henkeämme pidätellen. Oli virinnyt retkueemme jäsenille tässä menossa keskimääräistä kovempi nälkätila. Rohkeasti astuimme sisään paikalliseen ruokalaan. Ei ollut menussa englannin sanaa puhumattakaan suomenkielestä, ei auttanut kun vain pokkana nälän heikottamina tehdä tilaukset, asetimme kukin vuorollaan sormen satunnaiseen kohtaan hiirenkorvaiselle rasvaläikkien täplittämälle ruokalistalle ja siinä oli tilaus.

Ja voin vakuuttaa että nälkä lähti, annokset olivat lievästikin sanottuna mittavia ja myös maittavia. Tarkkaan emme tiedä mitä söimmme, emme ehkä haluakkaan, saattoi olla kaniinia, sikaa tai paikallista lintua sekä meille tuntemattomia juureksia ja kasviksia.

Kuvan mojo perunat toki olivat tuttuja ja maukkaita, olisiko ollut lajike joku Siikli perunan sukuinen, eikä mojokastikkeessa oltu yrttejä ja kynsilaukkaa säästelty. Jokaisen suupalan jälkeen oli pakko puhallella, henkeä haukkoa. Olin jopa näkevinäni vihreänkarvaan huurun häivähtävän ajoittain hengityksessäni mutta saattoi se olla näköharhaakin johtuen voimakkaista makuelämyksistä.

Jälkiruuaksi onnistuimme sattumoisin tilaamaan makeaa, kerrassaan suussa sulavaa piirasta. Naapuripöytään asettuneet englannintaitoiset Kanarian ihmiset selittivät tietoja piirakasta udellessamme. Kyseessä oli kuulemma paikallinen erikoisuus ja arvostettu herkku, satoja vuosia vanha tarkoin ulkopuolisilta varjeltu resepti. Tortun nimi oli dulce vida, suomeksi kai suunnilleen makea ja lämmin puikeahko hedelmäpiiras. Paikalliset olivat niin ylpeitä tästä imelyydestään että edustavalla paikalla  kylän torin laidalla olevaan patsaaseen oli kuuluisa kivenhakkaaja sen lempeän hahmon ikuistanut ohikulkijoiden ihastella. Kalkutellut meisselillään taiteilijan olennaisen näkevällä silmällä ja herkällä kädellä vielä melkein lämpimään tulivuoren ydinkiveen piiraan pehmeät ja kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin salaperäiset muodot.

Saattoipa tietysti olla niinkin että veistos olikin ikäänkuin mainos, piiloviesti joka herätti katsojassaan halun ja nälän tunteen, ohjasi askeleet läheiseen ravintolaan nautiskelemaan oman piiraansa kahvin tai valkoviinilasin kera.

DULCE VIDA

Tositarina todellisesta hätätilanteesta

Tapahtumat sijoittuvat pohjoisen Savoon 1930-luvun puoliväliin ja vakuutan että tarina on ehdottomasti totta, onhan sen aina luotettava setäni, maailmankiertäjä ja suuri komeljanttari minulle naama totisena kertonut. Mitään en ole siihen lisännyt (paitsi autenttiset kuvat) enkä mitään pois ottanut.

Jussi ja Hilma Niiranen asuivat vähäistä maatilaansa hevosen, lehmän ja kahden sikansa kanssa rauhaisassa peräkylässä kauniin lammen rannalla. Kirkolle oli matkaa kolmisen peninkulmaa ja rapiat. Tapahtuman aikoihin kituuteltiin keskitalven kaamosta, pakkanen oli ankara, lumi höttöä ja
upottavaa. Jussi lämmitteli mökkiään, rasvaili suksiaan ja odotteli hiihtokelejä, oli näet kertynyt erinäisiä asioita kirkonkylällä toimitella.

Jussin ja Hilman mökki kesäaikaan kuvattuna.
Seinustalla vaali Hilma komeaa takiais pensasta.

Jussin menopaluulatu talvisessa koivikossa

Vanhan papin eläköidyttyä täysin seurakuntaa palvelleena oli paikkakunnalle vastikään kirkkoherraksi asettunut muudan Justus Fyrlander, vakaa ja väkevä körttiläisyyteen taipuvainen sananjulistaja ja hänellä oli vaimonaan Hilman nuorempi sisko, Lempi nimeltään. Oli jo marrasmarkkinoilla sovittu
että Jussi yöpyisi talvisella kauppareissullaan vieraana pappilassa.
No lopulta suojasi ja senjälkeen vähän pakastui. Jussi sonnustautui matkaan, sujutteli pitkin harjanteiden kupeita, järvien selkiä ja aavoja suomaita kirkolle.

Osti Jussi uuden Billnäs merkkisen laadukkaan kirveenterän, saapasrasvaa, pikilankaa ja äimän sekä naskalin. Hilmalle lyhyt- ja siirtomaa-tavarat niinkuin oli emäntä lapulle ostoslistaan kosmoskynällä kirjoittanut.
Viimeksi sivakoi Jussi eläinlääkärille ja tinki 500 gramman pirtureseptiä sialle kupeillaan punoittavalle ihottumalle siveltäväksi helpottamaan porsaan oloa.
Tohtori kyllä arvasi mihin pirtu lopulta päätyisi mutta hyvänahkaisuuttaan kirjoitti Jussille, lupsakalle miehelle pahemmin nurkumatta reseptin. Niin oli hän aina kirjoittanut menneinäkin talvina. Apteekista lunasti Jussi spriin ja ostipa purnukan sinkkipastaa ja pikkupullon kanferitippoja ja lyijyvettä yksin tein varaksi vaivoihin jotka ihmispoloa alati uhkasivat. Uskoi myös Hilman tällaisesta ennakoivasta huomaavaisuudesta ilahtuvan, sillä onhan totta että erilaiset epämääräiset kolotukset ja nivelvaivat enemmän juuri naisihmisiä kiusaavat.

Pappilassa ruustinna, Lempi sisko, oli varautunut huolella Jussin vierailuun, päättänyt yllättää ja ravita mieluisen vieraan tavallista juhlavammalla ateriakokonaisuudella.

Alkupalaksi oli kevyttä varsisellerikeittoa jonka päälle raputettiin reilusti vahva-aromista parmesaan juustoraastetta, mukaan soppaan oli sipullettu palsternakkaa, porkkanaa, kynsilaukkaa sekä runsaasti persiljaa, mausteena pippureita, laakerinlehti ja lähinnä kauniin värin vuoksi paprikajauhetta.
Pääruokana oli kokonainen uunissa paistettu salvukukko, riisillä ja runsailla yrttimausteilla pinkeäksi täytetty siivekäs. Aterian kruunasi sisämaassa harvoin tarjottu tyrnisorbetti ja kirkkoherran tarjoama piripintainen pikari makeaa Malagan viiniä. Mistä lie viinin hankkinutkaan, salaperäisiä saattavat olla ovat Herran palvelijankin tiet.

Kovasti oudoksui Jussi hengessään outoja eväitä mutta pitkästä hiihtomatkasta ankaran nälkäisenä pisteli poskeensa kummemmin kursailematta kaiken mitä tarjottiin. Pieneen supliikkiin taipuvaisena kehuikin syönnöksiä suupalojen välillä ja jäyhästi kumarteli kiitokseksi mainiolle emännälle
laatusanoja säästelemättä.
Hetki siinä vielä turistiin, kuulumisia vaihdettiin, ilmoja ja hallituksen toimia siunailtiin. Jussille oli pappilan vierashuoneeseen salin perälle petattu vuode. Pehmeälle matrassille kellahti Jussi oikoiseksi pömpöttävän mahansa viereen tuuheasti röyhtäillen ja raskaasti huokaillen.

Uni ei kuitenkaan heti tullut, vatsassaan koki Jussi outoja tuntemuksia, onttoja kurmahduksia ja lupsahduksia suolten mutkapaikoissa. Eivät olleet maalaiset sisukalunsa illan mittaan tarjottuihin herkkuihin ja mausteisiin tottuneet. Vähitellen paine mahassa kasvoi piinaavaksi, ei tullut helpotusta vaikka laski Jussi varovasti ulos narahdellen suolikaasua sakeina pöllähdyksinä.

Pakko oli nousta ylös ja lähteä vatsaa kaksin käsin pidellen kohti helpotusta, toilettia joka Jussin pahaksi onneksi sijaitsi aivan suuren pappilarakennuksen vastakkaisessa päässä. Ison salin läpi kävellessään Jussi realistina ymmärsi että halusdi hän tai ei niin suoli tulee vääjäämättä
purkautumaan peräsilmän kautta ennenkuin hän toilettiin ennättää. Mutta hätä ei lue lakia, Jussi tempaisi salin nurkassa pahaa aavistamattomana yöuniaan nuokkuvan ison fiikuksen ruukustaan, päräytti mittavan, myrkyllisesti porehtivan harmaanvihreän jätöksen ruukun pohjalle ja asetti fiikuksen siististi takaisin vanhalle sijalleen.

Viikon kuluttua tapahtumasta sai Jussi kirkkoherralta lyhyen kirjeen. Vakaalla käsialalla oli siihen kirjoitettu:

Parahin Jussi,

 

Kaikki on anteeksi annettu kunhan vain kerrot missä se on.

 

Terveisin J Fyrlander ja vaimonsa Lempi

 

Epäsiveellinen tapaus rajaseudulta

Prologi:

Ei tämä ole kovin korkeatasoinen juttu, jätä lukematta jos olet herkkä taipuhdassieluinen ihminen tai muuten vain kiiruinen


Tarina:

Tämä sattumus perustuu tositapahtumaan reilun sadan vuoden takaa, pieneltä peräkylältä itärajan pinnassa.
Kauppamatkoillaan Sergei, laukkuryssä ammatiltaan, oli kulkeutunut Nyhtälän Arviitin harmaaseen pirttiin. Arviitin vaimo Selma oli ostanut kauppamieheltä parsinneulan, pari kyynärää kanttinauhaa sekä jotakin muuta pienempää tarviskalua ja tykötarvetta. Ehtoo alkoi jo painaa päälle kun kaupat oli saatu hierotuksi. Syksyiseen yönselkään ei vierasta päästetty vaan ajan tavan mukaan järjestettiin vieraalle talosta  yösijaa.
Nyhtälän pienessä tuvassa oli vain yksi sänky, Arviitin ja Selman koruton honkapuinen sivustavedettävä aviovuode. Koska pirtissä oli syysmyöhällä melkoisen kalseaa ei vierasta laitettu ovensuurahille öitsimään vaan sai Sergei vieraanvaraisesti nukkumasijan Arviitin ja Selman välissä. Illan hämärtyessä kellistyivät kaikki kolme pidemmittä puheitta yöpuulle. Ja mitenkäpä siinä olisi paljon rupateltu kun Sergei ei suomea puhunut eikä liioin ymmärtänyt, venättä vain vuolaasti suhautellen solkkasi.

Kului siinä tovi kun Arviiti havahtui horroksestaan kummaan ähinään ja kihnutukseen. Aikansa ihmeteltyään mistä on kysymys  tokaisi,  "Kuulehan sie Selma miust ko tuntuu et sinnuu naijjaan"

Selma,  "Voi tokkiisa niihä tuo miustakkii, mokoma turjas muina miehinä eikö paineloo mänemään"

Arviiti, "No mut eihä sellane  ny vällee passaa, sano et koht herkiää eihän tällainen peli ja meno sovi kristillisessä kodissa"

Selma,  "Vaan kun se ryöttä ei ymmärrä suomen sannaa"

Arviiti,  "Nyt ei auta kun lähteä naapurin Nikolaita tulkiksi hakemaan että ymmärtää lopettaa"

Selma, "Tottapa tuo uskoo kun Nikolai tulkkina selvällä venätällä toimittaa asian"

Arviiti ponnistaa ylös pediltä, kaapaisee housut, kumiteräsaappaat ja palttoon päällensä. On jo kovaa vauhtia ovensuussa menossa kun Selma toppuuttaa, "Elähän hosu matkaan Arviiti, ka ku miust tuntuu et hää jo lopettelloo"


Epilogi

Hyvä kielitaito on hyödyksi ihmiselle elämän varsiteillä.

Lahjan antamisen psykologiaa

Näin on muinoin viisas kiinalainen ajattelija Tsun Huan pohtinut ja opettanut lahjan antamisen tapahtumaa ja psykologiaa,  mitä se viestii antajastaja mitkä ovat saajan tuntemukset ja sielunliikkeet.

Oppia tästä voisi kiireinen, materialismiin  taipuvainen nykyihminen ottaa. Pohtia tykönään Tsun sanomaa, valaistua ymmärtämään että loppujen lopuksi henki on tärkeämpi kuin materia.

Esimerkkinä tekstissään Tsun käytti naapurin syntymäpäivää. Tuttava oli hankkinut lahjaksi hienon pilkkumin. Lohikäärmes- ja lootuskukkakuvioilla kirjaillun hienon noin yhden kapan vetoisen rypyliäisreunaisen kulhon. Itse lahja  oli siis hieno ja epäilemättä naapurille mieluinen esine. Mutta opetus tulee siinä miten pilkkumi annetaan. Lahjan antajan pinnallisuudesta kielii jos astia ojennetaan töksähtävästi, paljaana ilman minkäänlaista pakkausta. Hyvää kuvaa ei anna sekään jos pilkkumi on kietaistu jo kertaalleen käytettyyn, rasvaiseen ehkä repaleiseenkin sanomalehtipaperiin, käytetystä muovikassista puhumattakaan.

Aidosta antamisen ilosta ja sydämen kyllyydestä kielii hieno kääre. Hillityn herkkäkuvioinen silkkiäispaperi johon hyvällä maulla soinnutettu nauhasidos luo hienon kokonaisuuden. Tällaisen lahjan saanut naapuri aistii oitis että antaja on paneutunut vaivalla lahjaan ja antamisen tapahtumaan, hienon kääreen viestimänä laittaneen palan omaa sisintään lahjaansa.
Sopusuhtainen naapurielo ja keskinäinen luottamus mitä ilmeisemmin syventyvät entisestään kun lahjan antamiseen paneudutaan vaivaa nähden ja sydämen lämmöllä.