30.11.2013

Lounaalla Playa de Tasartessa



Tämän nyt kirjoitan vinkiksi hänelle ken halajaa löytää Gran Canarian saarelta uuden, ennen käymättömän ja hieman eksoottisen ravintolan. Paikkakunnan nimi on kartassa Playa de Tasarte. Playa ei tässä tapauksessa tarkoita hienoa uimarantaa ja hiekkaa, on karu ja kivininen, lännen puolella pystysuorat vuoripahdat.
Saaren lounaisessa osassa, Tasarten pikku kaupungista tai kylä kai se paremminkin on kiemurtelee tie rotkon pohjaa noudatellen meren rantaan. Laaksossa on runsaasti erilaisia viljelysmaita, avoimia ja ketettuja. Kun kestopäällystetie päättyy jatkuu kivikkoinen kolmisensataa metriä pitkä, leveä raitti rantaan. Rannassa käännös oikeaan ja siellä se on aivan silmiesi edessa, kuin tyhjästä putkahtaneena, jyrkänteen varjossa pieni ravintola jonka nimi on restaurante Oliva.


Kivikkotietä astellessa ei kulkija ikinä kuvittelisi että täällä on ihmisasutusta mutta näin vain on, autiotalo pari pientä asumusta ja tämä Olivia ravintola. Koko matkan varrella missään ei ole ainuttakaan opastetta tai mainosta paikasta. Täytyy vain tietää ja uskoa että siellä se on, paikka jonka olemassaolon joku tuttavasi on sinulle hyväntahtoisuuttaan paljastanut. Autollakin tätä voi ajaa.

Pöytiä oli sekä sisällä että ulkona. Ravintolan terassilta saattoi myös kokeilla kalaonnenaan.
Kuvan miehellä ei näyttänyt tärppäävän.
 
Valitsin sardiinit, suosikkini. Kyllä maistuvat mojovien mojo perunoiden kanssa.
Mainita pitää myös että paikan emäntä oli kerrassaan mainio,  hehkui lämpöä ja ystävällisyyttä.

 Maisemat olivat huikeat, meri, mainingit, kuohut rannan kivikko, pilvien yllä naapurisaaren (Teneriffa) korkea Teide tulivuori.




 
 
Poikkea ihmeessä tutustumassa paikkaan jos elämäsi varsitiet Sinut näille tanhuville kuljettaa!

27.11.2013

Pienestä kukkaispuistosta Maspalomasissa

Kuinka ollakkaan käyskennellessäni ankarassa helteessä Maspalomasin majakalta kotiinpäin Inglesiin askeleeni ohjautuivat matkani varrella olevaan kasvitieteelliseen puistoon. Päällisinpuolin näytti että kuivuudesta monet kasvit kärsi mutta kuka nämä tietää etelän kuivanmaan kasvit, Saharakin tässä aivan lähellä. Saattoipa moni viettää talvihorrostaankin niinkuin nyt meillä esimerkiksi leppä tai pajupusikko. Mutta oli siellä nähtävääkin ja kukkaisloistoa jos ylipäätään kasviksista pitää, harrastajalle tai biologille varmaan moninverroin enemmän. Muutaman esimerkkin siitä mitä kummaa näinkään kuvasin tähän alle.




Yksinkertainen mutta kiehtova oli tämä punainen kukka, suosikkini koko puiston tarjoomassa. Mieluusti ottaisin puutarhaani muutaman, iltahetken kynnyksellä ihailisin, muistelisin kauniimpia hetkiä elämäni varsitieltä. Saattaisipa muutama tällainen kainolle neidolle ojennettuna herättää saajassaan onnen tunnetta ja myötämieltä kimpun ojentajaa kohtaan.
Ison puun latvassa keltakukkia, kaikkea sitä reissuillaan näkeekin,
 en ole tällaisia kotosuomen puissa havainnut.



Puu täynnänsä tyrnimarjan oloisia marjoja. Liekö runsaastikin C vitamiinia, kivennäis- ja hivennäisaineita näissä?
Olisiko hyväkin lisä kotiviiniin tai hilloksi keittää plättyjen päälle.

Hipsukkakukaksi tämän mielessäni nimesin. Yksinkertainen on kaunista.


Tällaisia perhoja siellä lepatteli useampia. Isoja olivat kuin lepakot, samanlailla mutkitellen lentelivätkin. Pitkään piti odotella että yksi lopulta uskaltautui kuvattavaksi. Kaunis se oli. Tulipa mieleeni että raaka on se ihminen joka tällaisen pyydystää ja neulalla kokoelmiinsa lävistää.




 
Onkos tämä sitten samettiruusun paikallinen muunnos? Tarkkaan kun katsoo niin hyttynen istuu kukan reunalla.


Harvinainen palmulajike lienee vetäytynyt talvilepoon, kehitellee juurimukuloissaan voimaa kevään vehmauteensa kenties. Äkkinäinen, palmujen suvun  elämäntapoja ymmärtämätön voisi luulla että on tykkänään hengetön tämä elinvoimaa maanalaisissa osissaan suorastaan uhkuva kasvi.


 
Petollista kauneutta, julmat piikit saa tuta hän ken tästä morsiolleen tai anopilleen kukan taittaa aikoo.
 

 
Puiston laidalla palattiin arkeen, oli ihminen rakentanut melkoisen ryväksen pesiään karun kuivalle soratantereelle. Sosiaalinen ja seurallinen on etelässä eläjä, kylki kyljessä, korkeat piikkilanka-aidat turvaamassa yhteisön elämisen auvoa ja rauhaa ulkopuoliselta kovalta maailmalta.
 

24.11.2013

Muudan tarina rikoksen uhrin päiväkirjasta


Sattui että aamukävelylläni löysin pienen nahkasalkun puistonpenkin takana olevasta pensaasta. Se repsotti rumasti avoimena, ei sitä oltu yritetty kätkeä tai piiloon laittaa olipahan vain heitetty pensaaseen. Koska paikalla ei näkynyt muita kulkijoita uteliaisuuteni voitti luontaisen häveliäisyyteni
ja hain salkun pusikosta. Hienoa, pehmeää keskiruskeaa nahkaa se oli, ei mitään halpakauupasta ostettua rihkama jäljitelmää. Salkku oli tyhjä lukuunottamatta sinikantista kirjaa, avasin sen ja totesin että kyseessä on päiväkirja. Mustekynällä kirjoitettu, käsiala oli kaunista, hieman vasemmalle kallistuvaa, helppolukuista.

Kun salkussa ei päiväkirjan lisäksi muuta ollut päättelin että se on ryöstetty tai sitten sen omistaja on sen johonkin hetkeksi silmistään jättänyt ja pitkäkyntinen on iskenyt. Rosmo on ottanaut salkusta mahdollisen arvotavaran omaan käyttöönsä, silmäillyt ehkä pälyilevillä varkaan silmillään päiväkirjaa ja todennut itselleen arvottomaksi. Ei ehkä edes ole ymmärtänyt kieltä jolla kirjaa oli kirjoitettu.

Koko illan lueskelin muisteloita, matkapäiväkirjaa Kanarialla koetusta ja nähdystä. Sivuille oli liimattu myös teksteihin liittyviä valokuvia.

Tähän nyt poimin alle tarinan joka oli päivätty tapahtuneeksi 23.11.2012.

Sattui niin että päivänä muutamana Kanaria seikkailullamme kulkeuduimme kammottavan jyrkillä ja korkeilla vuorilla sijaitsevaan Artenaran kylään.


Päivä oli jo pitkällä, paljon kävelty, ajeltu pienellä vanhalla homeenvihreällä Clio vuokra-autollamme vuoriteitä henkeämme pidätellen. Oli virinnyt retkueemme jäsenille tässä menossa keskimääräistä kovempi nälkätila. Rohkeasti astuimme sisään paikalliseen ruokalaan. Ei ollut menussa englannin sanaa puhumattakaan suomenkielestä, ei auttanut kun vain pokkana nälän heikottamina tehdä tilaukset, asetimme kukin vuorollaan sormen satunnaiseen kohtaan hiirenkorvaiselle rasvaläikkien täplittämälle ruokalistalle ja siinä oli tilaus.

Ja voin vakuuttaa että nälkä lähti, annokset olivat lievästikin sanottuna mittavia ja myös maittavia. Tarkkaan emme tiedä mitä söimmme, emme ehkä haluakkaan, saattoi olla kaniinia, sikaa tai paikallista lintua sekä meille tuntemattomia juureksia ja kasviksia.



Kuvan mojo perunat toki olivat tuttuja ja maukkaita, olisiko ollut lajike joku Siikli perunan sukuinen, eikä mojokastikkeessa oltu yrttejä ja kynsilaukkaa säästelty. Jokaisen suupalan jälkeen oli pakko puhallella, henkeä haukkoa. Olin jopa näkevinäni vihreänkarvaan huurun häivähtävän ajoittain hengityksessäni mutta saattoi se olla näköharhaakin johtuen voimakkaista makuelämyksistä.

Jälkiruuaksi onnistuimme sattumoisin tilaamaan makeaa, kerrassaan suussa sulavaa piirasta. Naapuripöytään asettuneet englannintaitoiset Kanarian ihmiset selittivät tietoja piirakasta udellessamme. Kyseessä oli kuulemma paikallinen erikoisuus ja arvostettu herkku, satoja vuosia vanha tarkoin ulkopuolisilta varjeltu resepti. Tortun nimi oli dulce vida, suomeksi kai suunnilleen makea ja lämmin puikeahko hedelmäpiiras. Paikalliset olivat niin ylpeitä tästä imelyydestään että edustavalla paikalla  kylän torin laidalla olevaan patsaaseen oli kuuluisa kivenhakkaaja sen lempeän hahmon ikuistanut ohikulkijoiden ihastella. Kalkutellut meisselillään taiteilijan olennaisen näkevällä silmällä ja herkällä kädellä vielä melkein lämpimään tulivuoren ydinkiveen piiraan pehmeät ja kaikessa yksinkertaisuudessaan kuitenkin salaperäiset muodot.

Saattoipa tietysti olla niinkin että veistos olikin ikäänkuin mainos, piiloviesti joka herätti katsojassaan halun ja nälän tunteen, ohjasi askeleet läheiseen ravintolaan nautiskelemaan oman piiraansa kahvin tai valkoviinilasin kera.


DULCE VIDA

23.11.2013

Turistin silmään sattuu Kanarialla monenmoista

Kameran kanssa kun toljailee, ölvinä turistina haahuilee aikansa kuluksi kaikenlaista sitä tulee kuvattua. Tässä alla vähän esimerkkejä siitä mitä kummaa matkan varrella kohdata saattaa.


Siksi tämän kuvasin kun on niin hieno kolmimasto ja Sveitsin lipun alla.
Kaukokaipuuta tällainen alus monessakin katsojassa herättää, oman elämisen juureva maanläheisyys
melkein masentaa. Näitä ei usein silmiin satu - varsinkaan Alppien yli saapuneita.


Ei ollut pässivainaasta jäljellä kuin kallo vuoripolun varrella. Liekö sakaalit tai korppikotkat olleet asialla.


Valokuvaajan varjo itse asiassa kuvattuna. Melkein täysikuu siellä mollottaa aamutaivaalla ja vastakkaiselta puolelta
taivaankantta aurinko tekee nousuaan. Rakennus jossa punainen pilkku on parempiosaisten Riu loistohotelli.

 


Paikalliset Atlantin lokit (Larus Atlanticus) yön hyvin lokinunta nukuttuaan nyt aamulennollaan, verkkaisesti siipiään räpytellen matkalla syönnöspaikoilleen. Niin paljon heitä oli ilmassa etteivät kaikki mahtuneet samaan kuvaan mutta onhan niitä tuossakin nähdä.


Käytännöllinen "kauppakassi", takana olevaan koteloon mahtuvat hyvin esimerkiksi perheen ruokaostokset tai vaikkapa moottorisaha jos on kuskilla  savotta kesken. Isännän lisäksi mukavat istuimet vaimolle ja anopille pienelle hupimatkalle, monikäyttöinen ajoneuvo. On tällainen peli ilmava hellesäällä ja antaa haluttaessa mahdollisuutta myös todellisiin hurukyyteihin jos päätä huimaa.


Markkinahumusta ja valinnan ihanuudesta tässä malli ja esimerkki, sen sadan väristä kynsilakkaa tarjolla ja
joka ikinen vain vaivaisen euron per puteli. Ei maksaisi kuin kymmenen euroa ja joka kynnen saisi
oman värisekseen lakattua, pienemmäkin eläkkeellä kynnelle kykenisi koreilunhaluinen. Mutta ei taida näitä
merkkejä hienommaksi itsensä asettanut hienohelma kelpuuttaa bjuutilupsukkaansa.


Ja vielä Arguineguin viikottaisilta tiistaimarkkinoilta lasitaiteilija. Tämä oli todellinen taitaja,
ilokseen tuli katseltua hyvä tovi sujuvaa luomistyötään.
Vinkiksi sellainen detalji että jos jostain ihmeen syystä haluaa nähdä yhdessä paikassa paljon norjalaisia
Norjan rajojen ulkopuolella niin eikun suunta Arguineguin pieneen satamakaupunkiin sieltä heitä löytää
sankoin joukoin käyskentelemässä rantapaseolla.



No mutta liskohan se siinä lieruhäntä päivää paistattelee, välillä lipoo pitkää kieltään, ilmoja haistelee.

19.11.2013

Vaellus San Bartolome de Tirajanan lähivuorilla

Ei elämisen Kanarialla pelkkää auringossa löhöämistä, yökerhorellestystä ja joutenoloa tarvitse olla. Jos em ajanvietteet alkavat pitkästyttää, tuntee nahoissaan halua vaihteluun ja parempaan elämään niin eikun suunta ylös vuorille. Vaelluspolkuja kyllä riittää, esimerkiksi 15 kilometrin lenkki San Bartolome de Tirajana kylän länsipuolen vuorilla. Mahtavissa maastoissa n 1200 metrin korkeudessa kiemurtelee vanha aasitie. Viisi tuntia se otti kiertää rauhallisesti askeltaen, jälkeenpäin saattoi tuntea itsensä vähän paremmaksi ihmiseksi, paremmalla omallatunnolla taas ajautua makeampaan elämään.





 


Luonnontutkija on noussut puuhun tunnistaakseen
kävyn pinnalla ryömivän ötiäisen

 
Heinäsirkka siinä soittelee



Jokaisen mutkan takaa avutuu uusi maailma
 
 

11.11.2013

Katja Kallio: Säkenöivät hetket


Joitakin aikoja sitten luin Katja Kallion kirjan "Säkenöivät hetket".



Oikein tarkkaan enää sisältöä muistakaan, hätäisestikin välillä tapani mukaan harpoin mutta jotenkin se on jäänyt aina välillä mielessä pyörimään.
Pähkinänkuoressa asiat kirjassa menevät niin että kuvataan kolmea naista, kolmea sukupolvea. Pääosa kirjan tapahtumista sijoittuu Hangon kaupunkiin 1900-luvun alkupuoliskolle.

Kuten sanottu naiset ovat kirjassaa päärooleissa, kaikki kolme jotensakin vinksahtaneita omaa ankaraa, yksinkertaista arkeaan eläviä. Arkea siksikin että aina on heillä elämässään joku huonosti, kauhean pidättyväisiä ja rajoittuneita loppujen lopuksi ovat. Vähän enemmän olisi suonut iloa ja sykettä heidän elämiinsä ja vähemmän itse itselleen asettamia raja-aitoja. Haaveensa ja toiveensa pitävät visusti omana tietonaan.
Miesten läsnä- tai poissaolo on tyypillistä, kerronnassa jäävät jotenkin etäisiksi ja sävyttömiksi. Niinkin menee että ovat tavalla tai toisella epäkelpoja, yksinkertaisia, despootteja. Naisten kuvauksen sävyrikkaus ja miesten mustavalkoisuus pistää silmään. Paljolti ylläsanotuu lienee toki tyypillistä ajalle ja sosiaaliryhmille joissa liikutaan. Ja on hyvää ajan ja olojen kuvausta faktatietona,
kirjailija on selvästi paneutunut taustoihin.

Joskus tuntuu että teksit, pitkiä pätkiä ovat tyhjää höpinää, kirjoitusta kirjoittamisen ilosta. Tämä tuomio saattaa tietysti kummuta kirjoittajan ahtaasta miesnäkökulmasta. Mutta onhan hienojakin, sattuvia lausahduksia ja havaintoja ihmispolojen taaperruksesta, voi nähdä että asialla on oikea
kirjailija eikä lämpimikseen kirjoitteleva viihdyttäjä.

Piikikästähän se ihmisen mieli ja
 itse elämä ajoittain

Dialogi ei mielestäni ole kirjailijan vahvinta alaa, kyllähän sitä on mutta jotenkin säästeliäästä ja on se päällisin puolin kuivakkaa. No kuivakoita ovat elämäntilanteet ja useimmat dialogia tuottavat ihmisetkin tai ainakin elämisen asenteensa.






Kansilehden lause "Kallio on tarkkavaistoinen ihmismielen kuvaaja" on helppo hyväksyä. Mutta etuliepeen: "Katja Kallion hurja romaani lumoaa" menee vahvasti mainoksen puolelle. Hurjuus sopii huonosti yleiskuvaksi teokselle, sanan hurja voisi vaihtaa, "syvältä luotaavaa" sopisi paremmin.

Lopuksi sanon että kirjan juonessa oli jotakin pirullisen ovelaa, ei olisi tullut kuuloonkaan että olisi voinut jättää kirjan kesken. Uteliaisuus ja tirkistelynhalu herätettiin kirjailijan toimesta jo ensimmäisillä sivuilla. Pakko oli nähdä kuinka elämä päähenkilöitä kuljettaa. Hellämielisen
lukijan aivoituksissa kyti koko ajan toive että kohtalo olisi suosiollinen Ingalle, Ellylle ja Beatalle, kirjan sankarinaisille.

Sitäkin jäin vähän aprikoimaan mielessäni että mitkä olivatakaan ne "säkenöivät hetket" joiden mukaan Kallio oli kirjan nimennyt, kuvittelin ne tunnistaneeni mutta olinko sittenkään oikeassa?!


Ja tässä lopuksi kukat kirjailijalle
 

10.11.2013

Roque Nublo


Roque Nublo on 70 - 80 metriä korkea kivipaasi keskellä Gran Canarian ymmyrkäistä saarta. Tuttu kaikille saarella kävijöille, jos nyt ei itse paikan päällä ole käynyt niin kuviansa näkyvissä kaikkialla , esitteissä ja mainoksissa.
Tienvarren parkkipaikalta sinne on puolen tunnin kävely, melkoista nousua paikoin. Mutta kannattaahan käydä, maisematkin polun varrella ovat mahtavia.
Ja voi myös suorituksesta pientä tyydytystäkin kokea kun nousua kivisellä polulla kertyy sentään runsaat parisataa metriä. Ei sitä kotitanhuvilla juuri löydy polkuja joissa runsaan kilometrin matkalla tällainen nousu olisi. Vähän kun liiotellen pistää omiaan joukkoon äkkijyrkistä rapuista, vuorenvierimistä, kallionkielekkeistä ja kivenkoloissa vaanivista sinikielisistä liskoista voi saarella käymättömälle naapurille aiheesta kehitää melkoisen vuorikiipeilytarinan.


Sieltä se jo pilkistää, kummajaisena
jököttää ihmisen kummastella
Maastot ovat mäkisiä




Pihkaisia mäntymetsiäkin täällä kasvaa, eivät viihdy palmut ja hipiskukset näissä ankarissa ja kuivissa kiveliöissä
 

Melkoinen paasi se on, vähän korkeampi kuin stadionimme torni.
 
Uskoisin, pitäisin jopa todennäköisenä että ovat muinoin paikalliset asukit möhkäleen juurella suorittaneet  omia omituisia rituaalejaan, ehkä hieman samalla koregrafialla kuin shamaani ja seita menot Lapissamme. Kuvitelleet nämä auringon lapset vuorihenkien ja menninkäisten majailevan näin erikoisen luonnonmuodostuman tienoilla.
 
 

7.11.2013

Tositarina todellisesta hätätilanteesta


Tapahtumat sijoittuvat pohjoisen Savoon 1930-luvun puoliväliin ja vakuutan että tarina on ehdottomasti totta, onhan sen aina luotettava setäni, maailmankiertäjä ja suuri komeljanttari minulle naama totisena kertonut. Mitään en ole siihen lisännyt (paitsi autenttiset kuvat) enkä mitään pois ottanut.

Jussi ja Hilma Niiranen asuivat vähäistä maatilaansa hevosen, lehmän ja kahden sikansa kanssa rauhaisassa peräkylässä kauniin lammen rannalla. Kirkolle oli matkaa kolmisen peninkulmaa ja rapiat. Tapahtuman aikoihin kituuteltiin keskitalven kaamosta, pakkanen oli ankara, lumi höttöä ja
upottavaa. Jussi lämmitteli mökkiään, rasvaili suksiaan ja odotteli hiihtokelejä, oli näet kertynyt erinäisiä asioita kirkonkylällä toimitella.


Jussin ja Hilman mökki kesäaikaan kuvattuna.
Seinustalla vaali Hilma komeaa takiais pensasta.

Jussin menopaluulatu talvisessa koivikossa

Vanhan papin eläköidyttyä täysin seurakuntaa palvelleena oli paikkakunnalle vastikään kirkkoherraksi asettunut muudan Justus Fyrlander, vakaa ja väkevä körttiläisyyteen taipuvainen sananjulistaja ja hänellä oli vaimonaan Hilman nuorempi sisko, Lempi nimeltään. Oli jo marrasmarkkinoilla sovittu
että Jussi yöpyisi talvisella kauppareissullaan vieraana pappilassa.
No lopulta suojasi ja senjälkeen vähän pakastui. Jussi sonnustautui matkaan, sujutteli pitkin harjanteiden kupeita, järvien selkiä ja aavoja suomaita kirkolle.

Osti Jussi uuden Billnäs merkkisen laadukkaan kirveenterän, saapasrasvaa, pikilankaa ja äimän sekä naskalin. Hilmalle lyhyt- ja siirtomaa-tavarat niinkuin oli emäntä lapulle ostoslistaan kosmoskynällä kirjoittanut.
Viimeksi sivakoi Jussi eläinlääkärille ja tinki 500 gramman pirtureseptiä sialle kupeillaan punoittavalle ihottumalle siveltäväksi helpottamaan porsaan oloa.
Tohtori kyllä arvasi mihin pirtu lopulta päätyisi mutta hyvänahkaisuuttaan kirjoitti Jussille, lupsakalle miehelle pahemmin nurkumatta reseptin. Niin oli hän aina kirjoittanut menneinäkin talvina. Apteekista lunasti Jussi spriin ja ostipa purnukan sinkkipastaa ja pikkupullon kanferitippoja ja lyijyvettä yksin tein varaksi vaivoihin jotka ihmispoloa alati uhkasivat. Uskoi myös Hilman tällaisesta ennakoivasta huomaavaisuudesta ilahtuvan, sillä onhan totta että erilaiset epämääräiset kolotukset ja nivelvaivat enemmän juuri naisihmisiä kiusaavat.

Pappilassa ruustinna, Lempi sisko, oli varautunut huolella Jussin vierailuun, päättänyt yllättää ja ravita mieluisen vieraan tavallista juhlavammalla ateriakokonaisuudella.

Alkupalaksi oli kevyttä varsisellerikeittoa jonka päälle raputettiin reilusti vahva-aromista parmesaan juustoraastetta, mukaan soppaan oli sipullettu palsternakkaa, porkkanaa, kynsilaukkaa sekä runsaasti persiljaa, mausteena pippureita, laakerinlehti ja lähinnä kauniin värin vuoksi paprikajauhetta.
Pääruokana oli kokonainen uunissa paistettu salvukukko, riisillä ja runsailla yrttimausteilla pinkeäksi täytetty siivekäs. Aterian kruunasi sisämaassa harvoin tarjottu tyrnisorbetti ja kirkkoherran tarjoama piripintainen pikari makeaa Malagan viiniä. Mistä lie viinin hankkinutkaan, salaperäisiä saattavat olla ovat Herran palvelijankin tiet.





Kovasti oudoksui Jussi hengessään outoja eväitä mutta pitkästä hiihtomatkasta ankaran nälkäisenä pisteli poskeensa kummemmin kursailematta kaiken mitä tarjottiin. Pieneen supliikkiin taipuvaisena kehuikin syönnöksiä suupalojen välillä ja jäyhästi kumarteli kiitokseksi mainiolle emännälle
laatusanoja säästelemättä.
Hetki siinä vielä turistiin, kuulumisia vaihdettiin, ilmoja ja hallituksen toimia siunailtiin. Jussille oli pappilan vierashuoneeseen salin perälle petattu vuode. Pehmeälle matrassille kellahti Jussi oikoiseksi pömpöttävän mahansa viereen tuuheasti röyhtäillen ja raskaasti huokaillen.



Uni ei kuitenkaan heti tullut, vatsassaan koki Jussi outoja tuntemuksia, onttoja kurmahduksia ja lupsahduksia suolten mutkapaikoissa. Eivät olleet maalaiset sisukalunsa illan mittaan tarjottuihin herkkuihin ja mausteisiin tottuneet. Vähitellen paine mahassa kasvoi piinaavaksi, ei tullut helpotusta vaikka laski Jussi varovasti ulos narahdellen suolikaasua sakeina pöllähdyksinä.

Pakko oli nousta ylös ja lähteä vatsaa kaksin käsin pidellen kohti helpotusta, toilettia joka Jussin pahaksi onneksi sijaitsi aivan suuren pappilarakennuksen vastakkaisessa päässä. Ison salin läpi kävellessään Jussi realistina ymmärsi että halusdi hän tai ei niin suoli tulee vääjäämättä
purkautumaan peräsilmän kautta ennenkuin hän toilettiin ennättää. Mutta hätä ei lue lakia, Jussi tempaisi salin nurkassa pahaa aavistamattomana yöuniaan nuokkuvan ison fiikuksen ruukustaan, päräytti mittavan, myrkyllisesti porehtivan harmaanvihreän jätöksen ruukun pohjalle ja asetti fiikuksen siististi takaisin vanhalle sijalleen.

Viikon kuluttua tapahtumasta sai Jussi kirkkoherralta lyhyen kirjeen. Vakaalla käsialalla oli siihen kirjoitettu:

Parahin Jussi,

 

Kaikki on anteeksi annettu kunhan vain kerrot missä se on.

 

Terveisin J Fyrlander ja vaimonsa Lempi