Heli Laaksonen Kuutamoruno

Kerran luin Heli Laaksosen runon ja yritin sitä täälläkin tulkita. No nyt luin toisen, tämä oli paljon kinkkisempi mutta yritän ymmärtää mistä tässä on kysymys. Helppoa se ei ole, ensilukemisen jälkeen en ymmärtänyt yhtään mitään. Enkä tiedä että sainko tolkkua useammankaan lukemisen jälkeen.

Miksi Heli Laaksonen kiinnostaa? Päällimmäinen syy alunalkujaan on tämä mainio murre, kerrassaan kiehtovaa se on. Toinen on runoilijan energisyys, eloisuus ja elämänmyönteisyys, telkkarissa olen nähnyt. Ehkä vielä sekin tässä painaa että naapurustossani on hyvä tuttava, varsinaissuomalainen, hänen johdatuksellaan olen tähän hassunkuriselta kuulostavaan murteeseen tutustunut.

Rakkausrunohan tämä lienee. Päällisinpuolin kai kertoo miehen ja naisen peruseroista niinkuin ne usein ovat, mies elää mutkattomasti hetkessä ja toiminnassa yhtä asiaa kerrallaan, nainen  romanttinen sielu etsiskelee arkeensa juhlahetkiä, pieniä pilvilinnoja.

Ko
kysyn kuut kattoma
miäs sanno et mää olen sen jo nähny

Mainio johdanto runon teemaan, lyhyt ja osuva

Onko 400 mailia lyhyt vaiko pitkä matka riippuu siitä
mikä tien päässä odottaa

Olen luvanu aja 400 maili hänen tykös
lokakuises yäs
heittä viimesi omeni ikkuna
hän on käskeny
valkkama semmossi piänemppi sit.

Isojen ja pienten omenoiden synty on kaunis.  

Tällaista se rakkaus naisella teettää, noin vain 400 mailia yössä ei meinaa mitään. Tällaisen matkan saattaa kyllä miehenpuolinenkin ajaa jos on nuori ja suhde vasta lupaavalla ruusunpunaisella nupullaan.

Mies on kuitenkin realisti, jalkansa raskaasti maassa rakkaudenkin hetkillä. Ei pidä tuhlata suurimpia omenoita, ne syödään. Ja rikkikin saattaisi klasi mennä kun isolla omenalla nakkaa pitkän ajon jälkeen täyttymyksen kiihkossa.

Klasi läpi näky et seura kiakko
näyttä sormillas mul merkei:
6-1! Mee johreta!

Peli jälkke
tule ulos ja meina
et pihakuus o jo siirtyny kuu ette
mitä sää siäl viäl katot?

Tässä sitä miehen yhteen asiaan kerrallaan uppoutumista kauniisti ilmaistuna, keskittymistä. Muisti mokoma turjake tuon kuujutun kuitenkin, mutta pökkelö mikä pökkelö, ei ymmärrystä mikä mitä se nainen siltä kuun katselemiselta toivoo. Mutta nainen on kärsivällinen hän ymmärtää että näin se vain on luonto järjestänyt.


Mun kiukkun ja harmin sula siin samas
ko hän kasta munt
aurinkonukkaöljys ylt päält
ja kääntele paistinpannul rapiaks.

Ja tässä runon herkin kohta, herranjestas miten osaa runoilija sanansa laittaa. Kuuna päivänä en ole näin kaunista ja sattuvaa rakkausrunon loppukohtausta lukenut. Herkullisten vertausten ja mielikuvien kautta kiteyttänyt toisistaan tykkäävien ihmisten pienen
tarinan.

Jaa-a, ymmärsinköhän yhtään, raapaisinko vain pintaa. Karu ja yksioikoinen kykyni tulkita ja nauttia, heittikö runoilija kohdallani helmen porsaalle?

Tulkitsin Heli Laaksosen runon

flotkastunui harakankelloi, auringonkukkia aikaa nähneitä
kyllä niitä on hyvä katsella. Pieni flotkastuminenko muka
suurikin ongelma, katinkontit sanon

Runojen tulkinta ei ole vahvempia puoliani mutta tartun nyt härkää sarvista. Toivottavasti lyriikkaa
syvemmin ymmärtävä ei pahota mieltään jos sattuu tämän lukemaan.

Laitan tähän alkuun Heli Laaksosen runon josta nyt on kysymys.

Naisasianaissi

Nii et mitä kukki
mee olla
poimittavaks
ja ketä semssi
flotkastunui harakankelloi
vaasissas kauan pittäkä?

Me ollan koivupuit

Ripustakka
kellasi keinui
meijä oksil
ottakaa villi vauhti
kullankarvasil kintuillan.

Koivut toki taipuvat
mutta eivät taitu

Nämä Laaksosen runot ovat niin elämänmyönteisiä ja ratkiriemukkaitain että niitä aika ajoin
tulee luettua sulostuttamaan arjen harmautta. On rytmiä ja asennetta, pilkettä ja pää pystyssä kirjoitetuja.

Enkä anna sen haitata että aivan kaikkia murresanoja en ymmärrä. Se surettaa enemmänkin kun oma ymmärrys ei riitä kaikkia runoja avaamaan. Eikähän ne aina ihan helpoiksi ole tarkoitettukaan. Onhan ilo kaksinkertainen kun aikansa pähkittyään valaistuu tai ainakin luulee ymmärtävänsä runoilijan sanomaa.

No tämä Naisasianaissi, näin minä sen olen ymmärävinäni.
Runon alkuosa nyt on vähän itsesäälinen, elämää naisen silmin pohdittuna. Ei kyllä mielestäni tällaiseen alakuloon olisi syytä. Kyllä useampien miesten mielestä naiset ovat hehkuvia ruusuja, salaperäisiä ja kestävät pitkään vaasissa kunhan saavat vettä ja sympatiaa. Ehkä runoilija vähän bluffaa, kirjoittaa ikäänkuin taustaa runon loppuosalle.

"Me ollaan koivupuit" tässä on jo toinen ääni kellossa, aletaan päästä asiaan. Nainen on koivu, vahvaoksainen, kaunis puu.

Ja tuo loppu, miten lämpimillä  sanakäänteillä availlaan karun miehen silmiä. "kullankarvaisil kintuillan" tässä jo aivan lirkutellaan ja niin hauskoin sanoin ja köriläät kun itse kuvittelevat säärikarvansa mustiksi ja karkeiksi, vähemmän puoleensavetäviksi.







Sekin tuli selväksi että kyse ei ole sellaisista mediassa julistavista oikeustaistelija naisasianaisista vaan ihan perimmäisen, "luonnonmukaisen" naisasian ajamisesta. Runoilija aloittanut ilkikurisen hauskuttamisensa jo runon nimestä.

Runoilijalle kiitokseksi