Erään kansanlaulun synty

Saattaa hyvinkin olla että alla olevan tarinan oikea paikka ei ole näillä enemmänkin vakavamieliseen elämään ja luonnon monimuotoisuuteen keskittyvillä sivuilla mutta laitan nyt kuitenkin esille silkkaa ilkikurisuuttani esille vakaassa toivossa että huvittaisi edes yhden työn ja rahahuolien raskauttaman kanssaeläjän päivää. Edes hetkeksi johtaisi lukijan ajatukset arjen totisuudesta.

Tarina on totisinta totta, pieni mutta harvinainen, ohikiitävä tapaus elävästä elämästä menneiltä vuosilta,  yksi esimerkki siitä kuinka kansanlaulut ovat saaneet syntynsä.



Kurttuisia ruusuja tarinaan liittyvän
vinttikaivon liepeillä

Heti alkuun haluan huomauttaa ja varoittaa että tämä tarina sisältää aineksia jotka saattavat herättää paheksuntaa äärisiveellisen elämänkatsomuksen omaavan herkässä sielussa. Ettei saisi vakavamielinen sisimpäänsä murhetta saati pysyvää vammaa kehoitan häntä voittamaan uteliaisuutensa ja lopettamaan lukemisen tähän paikkaan.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat helteiseen kesäpäivään lounaisessa Hämeessä Jussilan talon tanhualla noin sata vuotta sitten. Sattui niin että tilan verevä ja pitkävartinen Ruusa-neiti asteli puiset vesikorvot ämmänlängissä hartioillaan iloisesti keikkuen talon vinttikaivolle ja ryhtyi hän oitis rivakasti tiskivettä kaivosta sankoihinsa vinttaamaan.
Ruusa oli pukeutunut lyhyeen kukikkaaseen retonkimekkoon, olihan paahtavan helteen kiusaamana jättänyt loimaalaiset, hiostavat vaaleanpunaiset alushousunsa orrelle neitsytaittansa hämärään.

Loimaalaiset joihin on neulottu
pitsikoristeita

Korkeana heilimöivässä heinämaassa kaivon tuntumassa loikonut talon laiska Veeti-renki havahtui makeista torkuistaan Ruusan askaretta seuraamaan. Onnellisen tietämätön oli kiireinen Ruusa rengin läsnolosta. Mieluista oli Veetille Ruusan riuskan ja runsasmuotoisen neidon  toimia katseellaan seurata.

Tämä vinttikaivo on Tanskasta,
sillä on aivan omat tarinansa.

Sattui sitten niin että ehkä hankalan ja epäergonomisen vinttausasennon vuoksi Ruusan peräsilmästä alkoi nykivästi vetää suonta sillä seurauksella että ulkoisten synnyttimien huulet vetäytyivät somasti moniin pienen pieniin somiin ryppyihin. Ilmiö kesti vain hetken, pian vetäytyi huulio taas takaisin perinteiseen vakavaan ja konstailemattomaan muotoonsa. Näky oli kuitenkin niin ainutlaatuinen, suorastaan veret seisauttava, että toivuttuaan ensijärkytyksestään Veeti, musikaalinen mies ja armoitettu laulunrustaaja, värkkäsi tapahtuman inspiroimana sattumuksesta pienen laulelman.
Nuotteihin lainasi melodiaa ja poljennon aitovieressä tirskuttelevalta kivitaskulta.

Ja näin tuo laulelma meni:

Pitkä neiti se kaivon kannella
vinttasi vettä pyttyyn
p-silmästä suonta veti
veti pimpan reunat ryppyyn

(kertosäe)
Hei juu ja tulli eihän se seiso se jätkän ku...i pelkällä silakalla

Jussilan talo