2.2.2017

Joitakin aitoja ja tarinoita niiden tienoilta

Ei kai tämä nyt kovin kummallinen idea ole mutta aikani kuluksi keräsin kuvia albumeistani jokusen otoksen  joissa näkyy aita. Vähän sitten kuvien alle kirjoittelin sellaista mikä pikaistuksissa mieleeni tuli kuvia tovin katseltuani, että tämmöinen tapaus tämä on.



Itsekeskeisenä ihmisenä laitoin oman kuvani ensimmäiseksi. Pyöräily on minulle mieluinen harrastus ja tällaisista tasaisista maita on mukava polkea, melkein on kuin Pohjanmaalla.



Satuin kerran matkoillani salaiseen puutarhaan. Ulkopuolella paistoi päivä mutta täällä vallitsi salaperäinen hämäryys. Tunnelma oli intiimi, rautaisella koristeellisella aidasta arjesta eristetty.



Lapin kelotuvan yksityisyyttä on korostettu koristeellisella aidalla. Enemmän aita kuitenkin lienee rekvisiittaa. Lumi sitä pehmeästi somistanut, on se mukavampi näin lumetettuna satunaisen ohikulkijankin katsella.



Riukuaita edustaa perinteistä rakentamista. Talvisaikaan enemmänkin osana maisemointia, kesällä kulkuesteinä erilaisille elikoille.

Savossa tällaista sanotaan pisteaidaksi.



Mikäpä siinä lapsen leikkiessä itsekseen kotiportailla, kavala maailma aidan takana 



On tässä kuvassa vain taustaa sanonnalle että mennä yli siitä missä aita on matalin.




On jäänyt aidanrakennus kesken. Mietin että miksi, vai olisiko vain tauko menossa.



Tätä kuvaa ottaessani istuin laudalla jossa keskellä oli pyöreä, halkaisijaltaan noin 30 senttinen reikaä, mitään kiirettä ei ollut. Heleä kesäpäivä, linnut mm kiuru lauloivat ja kärpäsiäkin oli liikkeellä. Aikani ajan hampaan jäystämää ovea ja avaraa maisemaa ihasteltuani poistuin helpottuneena jatkamaan askareitani.



Tämä on vahtikoira. Kävelin ohi ja pysähdyin aidan taa. Koira etäämpää aikansa tuijotti, lönkytti sitten luokseni. Juttelin sille ystävällisesti, ensin ei se mitenkään reagoinut. Ymmärsin että koirahan on espanjankielinen, ulkomailla kun olin. Muutin taktiikkaa, maiskuttelin, päästin ynähteleviä ääniä ja elehdin positiivisesti. Vähä vähältä koira rentoutui, katseli minua pidättyväisen ystävällisesti ja huiskautteli laajoissa kaarissa häntäänsä. Olimme saavuttaneet keskinäisen luottamuksen ja yteisymmärryksen, jatkoimme kumpikin matkaamme omille tahoillemme.



Ruoho aidan takana on vehreämpää



Aidan takaa kurkistelevasta  kissasta muistui mieleeni ainoa ulkoa osaamani Lauri Viidan runo


Siisti täytyy aina olla
sanoi kissa hietikolla
raapi päälle tarpeenteon
sievän pinen hietakeon



Rautaa ja kiveä, kovaa ja kylmää. Jäkäläkasvustot vähän pehmentävät ja kauniita ovat.



Pohjanmaan rannikon vanhaa kaupunkia. Naapuritalot laittaneet aidan katuvierelle suojaamaan yksityisyyttään. Viehättävän kontrastin muodostavat hyvässä maalissa olevat talot ja rähjäinen maalaamaton aidanpätkä jonka alalaitaa riikkaruohot somasti koristavat. Etten sanoisi, kerrassaan harmooninen kokonaisuus.



Siinä on alla jyhkeä isoista kivipelkoista holvattu ikivanha silta. Ajalta jolloin sillat tehtiin ilmam teräs- ja betonirakenteita kestämään sukupolvelta toiselle. Ollaan Varsinaissuomessa. Kesän vihreys parhaimmilaan.
Siinä olisi kosken partaalla, veden solinassa viihtyisä paikka korituolissa kirjaa lukea, kenties välillä torkahdellen. Mukaville ajatuksille kerrassaan otollinen tila.




Jotenkin surullisen kaunis kompositio. Villi kukkaisketo ja piikkilanka-aita. Omalla tavallaan kuin kohtauksia ihmispolon taaperruksesta maan päällä. Vieri vieressä ilot ja surut, kaunis ja arkinen. Voihan niinkin tämän nähdä että aita rajoittaa tai sitten että se on suoja kaunedelle, estää surutonta tallomasta kukkia.

Oman aikansa kuluksi voi blogia näinkin tehdä. Mitään tolkkuahan ei tässä ole mutta olkoon menneeksi.

2 kommenttia:

  1. Aidat, portit, ovat, ikkunat... mitä vielä. Aina näihin kamera tarttuu.
    Tosi kiva aitasarja. Niin erilaisia, eri aikana otettuja. Hyvä.

    VastaaPoista
  2. Kuvia on tullut otettua ovista, ikkunoista ja porteista, mutta aidat ovat jääneet vähemmälle. Tämä oli oikein kiva aitapostaus. Hienoja kuvia, etenkin tuo viimeinen, kosketti ja ihastutti!

    VastaaPoista